Tästä ei maisema parane! Leitisvatn, Färsaaret

Ensimmäisen Färsaarten päivän sateen jälkeen oli ihana yllätys herätä auringonpaisteeseen. Pilvien raosta aurinko toki sädehti, ei mitenkään kirkkaalta taivaalta, mutta paisteeksi sekin lasketaan. Koska Färsaaret on luontoa, luontoa ja luontoa, lähdimme luontoon. Ja koska emme ole eräjormia emmekä lähdössä telttailemaan emmekä edes trangiaa pakkailemaan, oli ensimmäinen luontokohde Vágarin saarella lähellä lentokenttää, ihan ihmisasutuksen kupeessa ja polku perille asti. Leitisvatn on Färsaarten suurin järvi, joka oikeastaan päättyy Atlantin yläpuolelle ja josta suihkuaa putous suoraan alas mereen. Tästä reitistä sanottiin, että jos luontoon ei muuten mene, olisi tämä ainakin nähtävä.

Turisti-info (lentokentällä) neuvoi reitin. Mitään karttaa ei ollut kuin seinällä. Kehotettiin ottamaan siitä kuva. Vaihtoehdot: onneton palvelu tai niin helppoa, ettei karttoja tarvita. Jälkimmäinen osoittautui oikeaksi. Nousimme Miđvagurin kylästä suunnilleen kirkon takaa sinne, missä talot loppuvat. Siinä oli pieni portti, josta en olisi arvannut mennä läpi ilman tietoa oikeasta paikasta. Portista tulee aina olo, kuin olisi menossa toisen ihmisen maille.

Färsaarilla sään sanotaan vaihtuvan hetkessä, ja näin on. Välillä laitoin aurinkolasia nenälle, hetken päästä otin pois ja vedin huppua silmille suojaamaan tihkusateelta. Kohta avasin takkia ja pian taas vedin kaulusta korkeammalle. Vähän puolihysteerisenä odotin, koska nousee sumu. Siitä varoitetaan kaikkialla: sumu voi nousta milloin vain ja todella lyhyessä ajassa. Sitten pitää vain odotella paikalla, pukea kaikki vaatteet päälle ja syödä suklaata. (Tarkemmin voit lukea vaikka Destination Unknown -blogista, jonka kirjoittaja Satu tietää vaeltelusta ja ulkoilmaelämästä noin sata kertaa sen minkä minä.) Polku oli aika mutainen ja sitä halkoi kaiken aikaa pieniä puroja. Ihan kevyissä tennareissa en siis lähtisi, vaikka maasto oli helppoa kulkea eikä vaatinut kävelyä kummempia taitoja. Tällainen luontoilu on minulle aivan täydellistä: lähin kylä melkein näkyy koko ajan, mutta kaikkialla on niin kaunista, että voisin vain istua penkille syömään keksejä ja tuijottaa kaukaisuuteen. (Arvaa, teinkö niin?)

Lampaat. Niitä on Färsaarilla kaikkialla. Niitä laidunsi hotellin kulmalla, niitä käyskentelee ruohoa mutustelemassa siellä, mihin ikinä silmät vaikkapa maantien varressa kääntää. Niitä toki oleili myös siinä polun tuntumassa, mutta ovat sen verran ujoja kavereita, että lähelle eivät päästä. Mutta nyt oli lampaiden aika tulla alas läheisiltä kukkuloilta. Oli mielenkiintoista seurata, miten se tehtiin. Ei tarvittu kuin muutama mies ja koiria, jotka olivat niin tohkeissaan ja niin onnellisia päästessään töihin. Miten taitavia olivatkaan! Välillä isäntä antoi ohjeita viheltämällä sille, joka oli ajamassa, mutta toinen, joka varmisti lampaiden kulkevan oikeaan suuntaan, osasi lymyillä harjanteiden ja ruohotuppaiden takana poissa näkyvistä. Jouduimme odottelemaan hetken matkan jatkamista, koska liika ihmismäärä voi saada jo kokoon ajetut lampaat hajaantumaan. Mikäs siinä oli odotellessa. Vaihteeksi paistoi taas aurinko, keksejäkin oli vielä jäljellä eikä jylhä kallio selän takana hullumpi ollut.

Siinä, missä järvi päättyy, alkaa meri – toki kymmeniä metrejä alempana. Siinä kalliolla istuskellessa ja eväitä syödessä tuntui, kuin olisi ollut maailman laidalla. Jossain kaukana lännessä tulisi seuraavaksi vastaan Grönlannin eteläkärki ja seuraavana Amerikka.

Paremman näkymän saamiseksi putoukselle piti vielä kavuta kivikkoista rinnettä vähän ylemmäs. Näköala sen kun vain parani. Siinä olisi istuskellut auringonpaisteessa vaikka kuinka kauan ja vain katsonut, kuinka valtameri lyö rantakallioihin, kuinka vesi syöksyy alas järvestä ja kuohuihin muodostuu pieniä sateenkaaria, mutta siinä maailman laidalla oli lämpöasteita noin kymmenen ja merituuli puhkui sen verran, ettei pipo ollut lainkaan liioittelua.

Paluumatkaa taitoimme vähän offroadina, vaikka polkuja pitkin pitäisi kulkea. Alkuun polkua ei löytynyt, ja kun se osui silmiin, oli polte kuitenkin nähdä, millaiset näkymät ovat läheiseltä jyrkänteeltä. Tätä ei ehkä pitäisi sanoa ääneen, mutta minusta tuntuu, että tällainen kevyt luontomatkailu saattaa vielä lisääntyä. Alan ymmärtää, miksi jotkut pakkaavat rinkan ja sinne teltan ja… Siis en minä aio moiseen ruveta, mutta tallaisia muutaman tunnin kävelyjä taitaa kaupunkilaistyttökin yhä enemmän kaivata. Ja mikä parasta, näin sesongin ulkopuolella täällä ei ole juuri muita. Yksi pariskunta söi eväitä siinä paremmalla näköalapaikalla, ja pari laumasta jäänyttä lammasta piti seuraa hetken paluumatkalla. Jyrkänteen karuus, meren voima, muutama lintu – mikä rauha.

Yhteistyössä Visit Faroe Islandsin, Atlantic Airwaysin, Hotelli Føroyarin ja 62°N:n kanssa