En nuorempana osannut ajatella joskus vielä intoilevani luontokohteista. Ehkä kaikki alkoi Reunionilta, ja sen jälkeen olen hakeutunut luontoon monenlaisissa paikoissa. Viime kesänä päädyin ensimmäisen kerran Dolomiiteille. Olin siihen asti aina vain ihaillut niitä ilmasta käsin lentäessäni yli esimerkiksi Venetsiaan. Otimme vähän tuntumaa ensin Cortina D’Ampezzon ympäristössä, mutta siitä pikku patikasta ei oikein irtoa kerrottavaa. Sen sijaan aivan älyttömän upeita maisemia oli vähän etelämpänä. Hymyilyttää vieläkin ajatus avo-Ministä auringonpaisteessa, musat kovalla ja upeat Dolomiitit ympärillä.
Pääkohteemme oli Lago di Braies, mutta kun selvittelimme ulkoilumahdollisuuksia, oli helppo todeta, että kotiin emme lähde ennen kuin Tre Cime di Lavaredo on nähty. Se on kolmehuippuinen vuoriryhmä Italian Dolomiiteilla. Sitä kiertää patikkareittien verkosto, ja sen tunnetuimmalle, turistisimmalle ja massoja keräävälle kymmenen kilometrin reitille on helppo asiaan vähän vähemmän vihkiytyneekin wanna be -luontoihmisen päästä varsin vaivattomasti nauttimaan ihan käsittämättömästä kauneudesta. Koska itse kuulun juuri esittelemääni ei niin vihkiytynyt luontoihminen, mutta tykkää kauniista maisemista -ihmistyyppiin, pystyn esittelemään vain tuon kaikkein tunnetuimman (ja sitä myötä ruuhkaisimman ja turistisimman) reitin, mutta se on jo niin upea, että harva muuta kaipaa. Jos kaipaa, netistä löytyy lisäinformaatiota runsaasti. Tiesitkö muuten, että Dolomiitit on Unescon maailmanperintökohde? Unescon suojelukohteita Dolomiiteilla on kahdeksan, ja yhteen niistä kuuluu myös Tre Cime di Lavaredo.
Niinpä me olimme vuorenhuippujen juurella aamun viileydessä, pilvien yläpuolella, kun aurinko vähän alkoi lämmittää, ja jopa hän, joka ei oikeastaan juuri koskaan intoile mistään, tunteissaan pidättyväinen kun on, suorastaan hihkui kaikesta kauneudesta. Samanlaisesta luonnon upeutta oli koko retkemme.
Tre Cime di Lavaredo tarjoaa erilaisia reittejä, joista suosituin on vajaat kymmenen kilometriä. Sen luokitellaan olevan helppo / kohtalainen. Ihan kevyt sunnuntaikävely se ei ole, mutta täysin tehtävissä, jos ei ole liikuntarajoitteita ja on edes jonkinmoisessa kunnossa. Reitti alkaa Rifugio Auronzon alapuoliselta valtavalta parkkipaikalta. Itse laitoin GoogleMapsiin Tre Cime Servicen (moottorikelkkavuokraamo) kiintopisteeksi, jotta varmasti löysimme oikealle tielle. Päätieltä on useiden kilometrien matka perille. Luin varoituksia, että kannattaa olla ajoissa, koska kun pysäköintialue on täynnä, päivän kiintiö on myös täynnä, eikä alueelle lasketa enempää ihmisiä. Olimme itse lippuluukulla varttia vaille yhdeksän aamulla, jonossa vähän aikaisemmin, ja silloin tilanne oli vielä hyvä ja vapaita paikkoja jäljellä vielä yli 300 (vaikka oli vilkkain sesonki elokuun alussa). Lippu on autokohtainen ja maksaa 30 euroa (kesä 2023).
Yksi ehdottomasti mielessä pidettävä asia on reitin korkeus. Korkein huippu nousee aavistuksen alle kolmeen kilometriin, ja patikkareitti kulkee reilussa kahdessa, korkeimmillaan lähellä 2,5:tä kilometriä, eli ilmanala alkaa jo ohentua merkittävästi. Itse en tullut ajatelleeksi, että menisimme niin korkealle, ja herkästi oireilevana kärsin aikamoisesta päänsärystä ja huimauksesta, joihin ei särkylääkkeestäkään oikein ollut apua.
Sesonkiaikaan saa varautua ruuhkiin. Monin paikoin kuljimme jonossa. Välillä se häiritsi, useimmiten ei. Iloisia ulkoilmaihmisiähän siellä kaikki enimmäkseen olivat. Mutta esimerkiksi kuvaa söpöstä pikkukirkosta ei odottamallakaan saanut ilman ihmisiä. Enimmäkseen kaipaan luonnossa omaa rauhaa, mutta oikeastaan pidin siitä, että Tre Cime di Lavaredo on niin suosittu ja reitillä näki kaikenlaista kulkijaa: kokeneita ja aloittelijoita, perheitä, pareja, kaveriporukoita, koiria, lapsia – ja kaikilla oli hyvä fiilis.
Tällä reitillä on kolme taukopaikkaa: yksi heti alussa ja kaksi reitin varrella. Niitä kutsutaan rifugioiksi. Osassa on majoitusta, osassa vain ravintolapalveluita. Minä tykkään ajatuksesta, että voi lähteä kevyin kantamuksin ja syödä reitin varrella valmiissa pöydässä. Rifugioissa on myös vessat. Ruuan päälle ajatus Aperol Spritzistä aurinkoisella terassilla oli houkutteleva ja toteutuikin siihen asti, että aurinko katosi ja alkoi sataa. Alkoholi oli kyllä typerä ajatus vuoristotaudin ensioireista kärsivälle, mutta innostuksissaan ihminen ei aina ajattele loppuun asti. Sää tosiaan vaihteli aamun raikkaasta viileydestä aurinkoisen terassisään ja sadekuurojen vuorotteluun. Vahva suositus siis kerrospukeutumiselle ja varautumiselle.
Loppumatkasta oli vielä yksi kohokohta, kun alppilehmät ilahduttivat kulkijaa. Ennen yhtään eläimen näkemistä kuului kellojen kalkatus. Siellä oli tyypeillä hyvä olla vapaana. Kunnioitettavan kokonsa vuoksi myös turistit antavat niiden olla rauhassa. Minua nauratti, miten kaupunkilaistyttö taas innostui eläimistä ja täytti muistikorttia lehmillä. Mutta ovathan ne upeita omassa maisemassaan, ja toki romanttisen vuoristolehmäelämyksen täydensivät niiden suuret kalkattavat kellot. Tiesitkö muuten, että lehmä on yllättävän ketterä ja nopea päättäessään lähteä juoksemaan ylös vuorenrinnettä? Sellaistakin tuli todistettua. Hänkin saattoi huokaista: oli nimittäin mennyt lupaamaan muijalle alppilehmän. Vaikea olisi ollut sellaista paikalle mistään roudata.
Tre Cime di Lavaredo on saavutettavissa myös julkisilla liikennevälineillä. Netistä löytyy helposti reittiohjeita. Me jatkoimme matkaamme avo-Minillä kohti Lago di Braiesin turkoosia vettä.
Lue lisää Lago di Braiesista: Lago di Braies – Instagramin innoittamana Dolomiiteille
Videon vuorilta voit katsoa TikTokistani: Tre Cime di Lavaredo
6 comments
Tämä oli meidänkin mielestämme todella kiva patikaa, ja maisemat oli todella hienot. Me oltiin paikalla hyvin aikaisin aamulla. Parkissa oli ihan muutama auto ennen meitä, niin saatiin kulkea ilman ruuhkia, vaikka kesällä olimmekin liikkeellä. Ja ilmeisesti lehmät tykkäävät päivystää yleisestikin noilla kohdin, sillä me näimme ne jotakuinkin samassa kohdassa!
Meillä oli sen verran ajomatkaa tullessa, että ei jaksettu anivarhain lähteä. Ehkä olisi pitänyt. Toisaalta ei ihmisiä niin paljon ollut, että olisi ahdistamaan käynyt. Mä olen ihan hurmaantunut edelleen sekä paikasta että lehmistä. 🙂
Todella upean näköinen paikka ja juuri sopivalta kuulostava reitti! Olin kuullut tästä paikasta, mutta olin unohtanut sen ihan kokonaan, joten iso kiitos muistutuksesta. Meni toteutuslistalle, joka tosin on pitkä kuin nälkävuosi, mutta eiköhän näihin maisemiin vielä päädytä.
Minustakin on muuten ihan hauskaa tällaisilla suosituilla päiväpatikkareiteillä nähdä kaikenlaista kulkijaa. Ei tarvitse olla missään supervarusteissa ja vetää verenmaku suussa sopiakseen joukkoon. 🙂 Äärimmäiset ruuhkat ovat tietysti asia erikseen, niistä tuskin kukaan erityisemmin pitää. Mutta tietty määrä ihmisiä ei välttämättä ole mikään ongelma. Voi olla ihan mukavakin päästä vaikka juttelemaan joidenkin kanssa.
Toteutuslista pitenee nopeammin kuin siltä saa koettua asioita. Ihan liikaa saa inspiraatiota milloin mistäkin!
Kadehdin aina hyväkuntoisia ja reippaita ulkoilmaihmisiä, jotka näyttävät siltä, kuin olisivat aina luonnossa eikä koskaan mikään ottaisi voimille, mutta hyvin mahtui täälläkin joukkoon, vaikka taapersi vähän maltillisemmin. 🙂
Oho, Italia voi näyttää siis tältäkin. Väittäisin, että jos noita karun kauniita vuorikuvia näyttäisi ihmisille ja pyytäisi arvaamaan, mistä päin kuvat on otettu, niin Italiaa ei kyllä veikkaisi kuin tuolla käynyt. Eurooppakin onnistuu yllättämään.
Italia voi todella näyttää tosi monenlaiselta. Mutta olet oikeassa, että en minäkään olisi osannut kuvien perusteella sinne sijoittaa. Mutta kyllä niin paljon tykkäsimme, että aloimme puhua paluusta vaikka yhdistelmälomalla Dolomiitit ja Venetsia.