Etsimässä itseäni Kappadokiassa

Tämä tarina alkaa jostain ehkä neljännesvuosisadan takaa, mutta yritän pitää historiaosuuden lyhyenä. Vuonna 1993 yo-kirjoitusten ja lakkiaisten välissä äitini vei minut matkalle Turkkiin. Siihen aikaan matkustettiin pakettimatkoilla, ja sellaisen mekin otimme Sideen. Muistan, että rannalla olemiseen oli aivan liian kylmä, ja mitään muuta en Sidestä muistakaan.

Äiti halusi viedä minut myös Göremeen, Kappadokiaan, koska piti paikasta paljon. Asuimme Alin pienessä pensionaatissa. Aamulla vesiastiat ulkona olivat jäässä, päivällä oli lämpimämpää. Alin mustahuivinen äiti istui puutarhassa tekemässä ruokaa. Alilla oli aasi. Jotkin kivimuodostelmat näyttivät peniksiltä. Pippelikivet eivät kuitenkaan tehneet teiniminääni lähtemätöntä vaikutusta, ja koko Kappadokia oli minusta ehkä turhinta maailmassa. Haloo, missä baarit? Olin siis 19.

Vuosia kului. Äiti alkoi ottaa isääkin mukaan Göremeen, ja niin kävi, että isäkin rakastui paikkaan. He kävivät siellä vuosittain. Heille alkoi muodostua ystäväpiiriä paikallisista. Alin kanssa isäni kutsui toisiaan veljiksi. En osaa sanoa tarkkoja vuosia, eikä niillä ole väliäkään, mutta isä alkoi sairastella, liikkuminen muuttui vaikeaksi, mutta Göremeen mentiin, vaikka siihen kuului pitkä yöbussimatka usein rannikolta, johon oli otettu pakettireissu. Kun muut menivät kylille kävellen, isä otti taksin ja oli siellä, missä tapahtui. Valokuvissa hän näyttää aina onnelliselta Kappadokiassa.

Tuli ajat, jolloin isä ei enää voinut matkustaa. Äidillä oli vähän huono omatunto mennä ilman isää, mutta molemmat kannustimme menemään – eihän se ole kuitenkaan keneltäkään pois. Sitten isä kuoli.

Oma kiinnostukseni Kappadokiaa kohtaan alkoi kasvaa vasta ihan viime vuosina. Halusin tuntea ja nähdä paikan, joka teki isän onnelliseksi. Halusin tavata ihmisiä, jotka tunsivat isäni. Tästä taustasta alkoi yksi elämäni erikoisimmista päivistä.

Tietenkin kerroin tätä tarinaa kaikille, jotka vain kuuntelivat. Phocas Cave Suitesin ihana Lütfiye kertoi tuntevansa hyvin teetuvan pitäjä Irfanin. Tämän tytär on hänen ystävänsä. Museum Hotelin suloinen Arzu kehotti ehdottomasti juttelemaan omistajan, mr. Ömerin, kanssa, koska tämä tuntee paljon ihmisiä Göremestä. En oikein tiennyt, miten minä hänet tapaisin, mutta en oikeastaan ajatellut koko asiaa. Mutta niin vain  ensimmäisenä aamuna Museum Hotelissa syön aamiaista mr. Ömerin kanssa. Hän on jo kuullut tarinani Arzulta, soittaa liikekumppanilleen Tanerille, pian kurvaa minut Porschellaan Tanerin ravintolan eteen ja kehottaa tulemaan puolen tunnin kuluttua uudelleen. Silloin Taner olisi paikalla. Herra Ömer pyysi myös nähdä kuvan isästäni. Hän tunnistaa kasvot: olihan hänellä vuosia mattoliike Irfanin teehuoneen naapurissa.

Ja kun tulen ravintolalle uudelleen, näen tutun hahmon: Ali istuu terassilla muuttumattomana 23 vuodessa. Hän ei muista minua, mutta kun näytän kuvaa isästä, hän ottaa puhelimeni, painaa sen huulilleen. “My brother”, hän sanoo. Saman tien hän kutsuu minut illalla syömään ramadan-illallista kotiinsa ja lupaa etsiä minulle muitakin tuttuja.

Sitten ymmärrän Alin turkinkielisestä puheesta Tanerille muutaman oleellisen sanan ja tajuan: teetuvan miehen tytär on ollut kauan aikaa sitten hyvinkin tuttu puheenaihe kotonani. Tällä reilusti minua nuoremmalla tytöllä epäiltiin samanlaista sydänvikaa, kuin minulla oli lapsena. Vanhempani alkoivat kerätä rahaa auttaaksen saamaan tytön kunnolliseen hoitoon, mutta ilmeisesti hänellä sydämen paransi luonto toisin kuin minulla, eikä leikkaushoitoa lopulta tarvittu.

Muistan valokuvista nappisilmäisen tumman pikkutytön. Nyt hän on blondi aikuinen, jolla on nappisilmäinen pieni poika. Oli tunteellista tavata hänet. Emme ole koskaan tavanneet, mutta meillä on jokin selittämätön yhteys näiden sydänjuttujen vuoksi. Meillä ei ollut lainkaan yhteistä kieltä, mutta onneksi google käänsi ja saimme kommunikoitua. Söimme lounasta yhdessä, ja hän kutsui minut illalla veljensä ja ystävänsä kanssa johonkin. En oikein tiennyt, mihin menisimme, mutta tokihan sanoin kyllä.

Sitten oli vielä hopeapappa, mutta häntä en tavannut, poikansa kyllä. Tämä jatkaa isänsä liikettä teetuvan naapurissa. Hänkin on nuoresta miehestä asti tavannut vanhempiani. Jostain albumista kaivoi valokuvankin. Ihan en kaikista kauniista sanoista vanhempiani tunnistanut, mutta tuntui kivalta kuulla isästä kauniita asioita.

Ennen illalliselle menoa linjat kävivät kuumana kahdelle pitkään Turkissa asuneelle ja turkkilaisen kanssa naimisissa olevalle ystävälleni, että mitä viedä tuliaiseksi turkkilaiseen kotiin. Viini ei tullut kysymykseen, koska Ali rukoilee viidesti päivässä. En tiedä, juoko hän, mutta lähtökohta ei ollut otollisin viinille, olihan ramadankin vielä. Kukkia Turkissa ei ole tapana viedä. Syötävään päätyivät molemmat neuvonantajani, joten taksilla kaupan kautta kylään.

Jännitin illallista. Ali, hänen vaimonsa ja kolme lastaan puolisoineen on aika lauma minulle vieraita ihmisiä. Mutta kaikki osoittautui helpoksi. Minut otettiin sydämellisesti vastaan. Vaimo jopa muisti minut. Molemmat Alin pojat puhuivat englantia. Lapset tulivat lähelle, halusivat poseerata kameralle.

Istuimme terassilla tyynyillä matalan pöydän ympärillä perinteiseen tapaan. Samalla tavalla ovat vanhempani kuulemma monet kerrat istuneet. Ruoka oli hyvää, ja minulla oli levollinen olo. En tiedä, mikä sukupolvien jatkumo siinä oli käynnissä ja läsnä, mutta olo ei ollut ollenkaan ulkopuolinen, kuten olin pelännyt. Turkkilainen sydämellisyys pääsi yllättämään minut taas.

Alin poika vei minut mönkijällä kylille. Hän pyörittää Flintstones Travel retkitoimistoa Göremessä. Tapasin tytöt. Toivoin toisen puhuvan englantia, mutta näin ei ollut. Tapasimme heidän ystävänsä keskustahotellin kattoterassilla. Tämä mies puhui erinomaista englantia, mutta kyllästyi muutamassa minuutissa tulkkina olemiseen ja keskittyi omiin juttuihinsa, joita tytöt lähinnä kuuntelivat. Myös porukalla päivittelivät, etten voi olla ikäiseni, koska näytän 25-vuotiaalta. “Mitä kemikaaleja käytät?”

Aloin väsyä. Oli ollut pitkä päivä. Mutta nukkumaan en saanut mennä. Veli odotti ajelulle. Hädin tuskin mahduimme autoon, tytöt ja minä, koska se oli täynnä erilaista valokuvauskalustoa. Jälkenpäin googlailin, mikä veli on miehiään. Kun näin kuvansa National Geographicissa, ymmärsin hänen todella olevan pro. Musiikki pauhasi. Babylon raikasi. Nuorruin (tai ainakin yritin) 15-20 vuotta pimeässä Kappadokian yössä.

Ajoimme Avanokseen. Paljon ei puhuttu, koska kielimuuri. Veli jotain kysyi vanhemmistani. Tokihan hän heitäkin oli kuvannut. Joen rannalla oli vielä ihmisiä piknikillä. On tyypillistä ramadanin aikaan kokoontua yhdessä syömään. Aukiolla pyöri Turkin matsi isolla screenillä. Oli helppo olla.  Kun he veivät minut takaisin hotellille, tuntui, kuin olisin hyvästellyt juuri löytämäni pienet siskoni tai jotain. Tiedän, että tunne laimenee, on jo nyt laimentunut, mutta iltaan liittyi paljon tunteita, vaikka emme tunteneet toisiamme.

Hotellilla täytin poreammeen ja viinilasin. Makasin ammeessa pitkään. Täytin ja tyhjensin toisenkin lasillisen. Tehtävä oli täytetty.