Etsimässä itseäni Kappadokiassa

Etsimässä itseäni Kappadokiassa

Tämä tarina alkaa jostain ehkä neljännesvuosisadan takaa, mutta yritän pitää historiaosuuden lyhyenä. Vuonna 1993 yo-kirjoitusten ja lakkiaisten välissä äitini vei minut matkalle Turkkiin. Siihen aikaan matkustettiin pakettimatkoilla, ja sellaisen mekin otimme Sideen. Muistan, että rannalla olemiseen oli aivan liian kylmä, ja mitään muuta en Sidestä muistakaan.

Äiti halusi viedä minut myös Göremeen, Kappadokiaan, koska piti paikasta paljon. Asuimme Alin pienessä pensionaatissa. Aamulla vesiastiat ulkona olivat jäässä, päivällä oli lämpimämpää. Alin mustahuivinen äiti istui puutarhassa tekemässä ruokaa. Alilla oli aasi. Jotkin kivimuodostelmat näyttivät peniksiltä. Pippelikivet eivät kuitenkaan tehneet teiniminääni lähtemätöntä vaikutusta, ja koko Kappadokia oli minusta ehkä turhinta maailmassa. Haloo, missä baarit? Olin siis 19.

Vuosia kului. Äiti alkoi ottaa isääkin mukaan Göremeen, ja niin kävi, että isäkin rakastui paikkaan. He kävivät siellä vuosittain. Heille alkoi muodostua ystäväpiiriä paikallisista. Alin kanssa isäni kutsui toisiaan veljiksi. En osaa sanoa tarkkoja vuosia, eikä niillä ole väliäkään, mutta isä alkoi sairastella, liikkuminen muuttui vaikeaksi, mutta Göremeen mentiin, vaikka siihen kuului pitkä yöbussimatka usein rannikolta, johon oli otettu pakettireissu. Kun muut menivät kylille kävellen, isä otti taksin ja oli siellä, missä tapahtui. Valokuvissa hän näyttää aina onnelliselta Kappadokiassa.

Tuli ajat, jolloin isä ei enää voinut matkustaa. Äidillä oli vähän huono omatunto mennä ilman isää, mutta molemmat kannustimme menemään – eihän se ole kuitenkaan keneltäkään pois. Sitten isä kuoli.

Oma kiinnostukseni Kappadokiaa kohtaan alkoi kasvaa vasta ihan viime vuosina. Halusin tuntea ja nähdä paikan, joka teki isän onnelliseksi. Halusin tavata ihmisiä, jotka tunsivat isäni. Tästä taustasta alkoi yksi elämäni erikoisimmista päivistä.

Tietenkin kerroin tätä tarinaa kaikille, jotka vain kuuntelivat. Phocas Cave Suitesin ihana Lütfiye kertoi tuntevansa hyvin teetuvan pitäjä Irfanin. Tämän tytär on hänen ystävänsä. Museum Hotelin suloinen Arzu kehotti ehdottomasti juttelemaan omistajan, mr. Ömerin, kanssa, koska tämä tuntee paljon ihmisiä Göremestä. En oikein tiennyt, miten minä hänet tapaisin, mutta en oikeastaan ajatellut koko asiaa. Mutta niin vain  ensimmäisenä aamuna Museum Hotelissa syön aamiaista mr. Ömerin kanssa. Hän on jo kuullut tarinani Arzulta, soittaa liikekumppanilleen Tanerille, pian kurvaa minut Porschellaan Tanerin ravintolan eteen ja kehottaa tulemaan puolen tunnin kuluttua uudelleen. Silloin Taner olisi paikalla. Herra Ömer pyysi myös nähdä kuvan isästäni. Hän tunnistaa kasvot: olihan hänellä vuosia mattoliike Irfanin teehuoneen naapurissa.

Ja kun tulen ravintolalle uudelleen, näen tutun hahmon: Ali istuu terassilla muuttumattomana 23 vuodessa. Hän ei muista minua, mutta kun näytän kuvaa isästä, hän ottaa puhelimeni, painaa sen huulilleen. “My brother”, hän sanoo. Saman tien hän kutsuu minut illalla syömään ramadan-illallista kotiinsa ja lupaa etsiä minulle muitakin tuttuja.

Untitled

Untitled

Sitten ymmärrän Alin turkinkielisestä puheesta Tanerille muutaman oleellisen sanan ja tajuan: teetuvan miehen tytär on ollut kauan aikaa sitten hyvinkin tuttu puheenaihe kotonani. Tällä reilusti minua nuoremmalla tytöllä epäiltiin samanlaista sydänvikaa, kuin minulla oli lapsena. Vanhempani alkoivat kerätä rahaa auttaaksen saamaan tytön kunnolliseen hoitoon, mutta ilmeisesti hänellä sydämen paransi luonto toisin kuin minulla, eikä leikkaushoitoa lopulta tarvittu.

Muistan valokuvista nappisilmäisen tumman pikkutytön. Nyt hän on blondi aikuinen, jolla on nappisilmäinen pieni poika. Oli tunteellista tavata hänet. Emme ole koskaan tavanneet, mutta meillä on jokin selittämätön yhteys näiden sydänjuttujen vuoksi. Meillä ei ollut lainkaan yhteistä kieltä, mutta onneksi google käänsi ja saimme kommunikoitua. Söimme lounasta yhdessä, ja hän kutsui minut illalla veljensä ja ystävänsä kanssa johonkin. En oikein tiennyt, mihin menisimme, mutta tokihan sanoin kyllä.

Sitten oli vielä hopeapappa, mutta häntä en tavannut, poikansa kyllä. Tämä jatkaa isänsä liikettä teetuvan naapurissa. Hänkin on nuoresta miehestä asti tavannut vanhempiani. Jostain albumista kaivoi valokuvankin. Ihan en kaikista kauniista sanoista vanhempiani tunnistanut, mutta tuntui kivalta kuulla isästä kauniita asioita.

Untitled

Piti raivata tietä, että pääsimme kulkemaan entiselle pensionaatille.

Untitled

En muistanut paikkaa, mutta ei siitä oikein voinut käsitystäkään saada, koska koko piha kasvoi jotain.

Ennen illalliselle menoa linjat kävivät kuumana kahdelle pitkään Turkissa asuneelle ja turkkilaisen kanssa naimisissa olevalle ystävälleni, että mitä viedä tuliaiseksi turkkilaiseen kotiin. Viini ei tullut kysymykseen, koska Ali rukoilee viidesti päivässä. En tiedä, juoko hän, mutta lähtökohta ei ollut otollisin viinille, olihan ramadankin vielä. Kukkia Turkissa ei ole tapana viedä. Syötävään päätyivät molemmat neuvonantajani, joten taksilla kaupan kautta kylään.

Jännitin illallista. Ali, hänen vaimonsa ja kolme lastaan puolisoineen on aika lauma minulle vieraita ihmisiä. Mutta kaikki osoittautui helpoksi. Minut otettiin sydämellisesti vastaan. Vaimo jopa muisti minut. Molemmat Alin pojat puhuivat englantia. Lapset tulivat lähelle, halusivat poseerata kameralle.

Istuimme terassilla tyynyillä matalan pöydän ympärillä perinteiseen tapaan. Samalla tavalla ovat vanhempani kuulemma monet kerrat istuneet. Ruoka oli hyvää, ja minulla oli levollinen olo. En tiedä, mikä sukupolvien jatkumo siinä oli käynnissä ja läsnä, mutta olo ei ollut ollenkaan ulkopuolinen, kuten olin pelännyt. Turkkilainen sydämellisyys pääsi yllättämään minut taas.

Untitled

Untitled

Nuoriso somettaa kaikkialla. 🙂

Untitled

Untitled

Untitled

Untitled

Alin poika vei minut mönkijällä kylille. Hän pyörittää Flintstones Travel retkitoimistoa Göremessä. Tapasin tytöt. Toivoin toisen puhuvan englantia, mutta näin ei ollut. Tapasimme heidän ystävänsä keskustahotellin kattoterassilla. Tämä mies puhui erinomaista englantia, mutta kyllästyi muutamassa minuutissa tulkkina olemiseen ja keskittyi omiin juttuihinsa, joita tytöt lähinnä kuuntelivat. Myös porukalla päivittelivät, etten voi olla ikäiseni, koska näytän 25-vuotiaalta. “Mitä kemikaaleja käytät?”

Untitled

Kuinka kaunis Göreme onkaan illalla.

Untitled

Avanos

Aloin väsyä. Oli ollut pitkä päivä. Mutta nukkumaan en saanut mennä. Veli odotti ajelulle. Hädin tuskin mahduimme autoon, tytöt ja minä, koska se oli täynnä erilaista valokuvauskalustoa. Jälkenpäin googlailin, mikä veli on miehiään. Kun näin kuvansa National Geographicissa, ymmärsin hänen todella olevan pro. Musiikki pauhasi. Babylon raikasi. Nuorruin (tai ainakin yritin) 15-20 vuotta pimeässä Kappadokian yössä.

Ajoimme Avanokseen. Paljon ei puhuttu, koska kielimuuri. Veli jotain kysyi vanhemmistani. Tokihan hän heitäkin oli kuvannut. Joen rannalla oli vielä ihmisiä piknikillä. On tyypillistä ramadanin aikaan kokoontua yhdessä syömään. Aukiolla pyöri Turkin matsi isolla screenillä. Oli helppo olla.  Kun he veivät minut takaisin hotellille, tuntui, kuin olisin hyvästellyt juuri löytämäni pienet siskoni tai jotain. Tiedän, että tunne laimenee, on jo nyt laimentunut, mutta iltaan liittyi paljon tunteita, vaikka emme tunteneet toisiamme.

Hotellilla täytin poreammeen ja viinilasin. Makasin ammeessa pitkään. Täytin ja tyhjensin toisenkin lasillisen. Tehtävä oli täytetty.

Osallistuin tällä tekstillä myös Momondon kirjoituskilpailuun. Jos haluat antaa äänesi minulle, se onnistuu tästä linkistä 15. huhtikuuta asti.

Next Post:
Previous Post:
There are 26 comments for this article
    • Avatar
      Annika Author at 21:43

      Hui, ei ollut tarkoitus itkettää lukijaa. Mutta ehkä jotain kokemistani tunteista välittyi myös sinulle. <3

    • Avatar
      Annika Author at 21:44

      Kauneimmat tarinat (kuten kyllä rumimmatkin), ovat yleensä totta. <3

    • Avatar
      Annika Author at 21:44

      Kiitos, että niin myötäelit kanssani. <3

  1. Avatar
    Maarit at 22:00

    Voi, olipa tämä ihana kirjoitus! Ja minusta tämä oli matkapostaus mitä suurimmassa määrin. 🙂 Turkki kiehtoo suuresti, ja tämä tarina todistaa myös kuinka sympaattisesta kansasta on kyse.

    • Avatar
      Annika Author at 22:18

      Ihmiset ovat Turkissa aivan uskomattoman ihania. Tapasin huipputyyppejä kaikkialla. Mitä suurin suositus Turkille reissukohteena!

  2. Avatar
    Henna /suurin onni at 22:04

    Voi Annika, miten ihana tarina ❤️ Tulin niin hyvälle mielelle ja onnelliseksi puolestasi, kun olet saanut tuon kaiken kokea! Nuo hetket tuskin koskaan unohtuvat.

    • Avatar
      Annika Author at 22:17

      Suuria muistoja, se on totta. Onneksi menin Kappadokiaan niin pitkäksi aikaa. Olin siellä melkein viikon. Luulen tavoittaneeni jotain siitä, miksi isä paikkaa rakasti, vaikka tapamme ja tyylimme matkustaa on hyvin erilainen.

  3. Avatar
    Sonja | FIFTYFIFTY at 00:30

    Pakko yhtyä edellä kirjoittaneisiin, todella koskettava ja kiehtova tarina. Tällaiset kohtaamiset ovat harvinaisia ja ainutlaatuisia. 🙂

    • Avatar
      Annika Author at 10:51

      Nimenomaan ne kohtaamiset. Ne saattoivat jäädä ainutkertaisiksi, tai ehkä minäkin huomaan pian palaavani Kappadokiaan aina uudelleen. Ei voi vielä tietää.

    • Avatar
      Annika Author at 10:50

      Kiitos. Tuo päivä kaikkineen oli kyllä ihana, vaikka siihen liittyi niin monenlaisia tunteita.

  4. Avatar
    Saana at 10:02

    “Hän ei muista minua, mutta kun näytän kuvaa isästä, hän ottaa puhelimeni, painaa sen huulilleen. ”My brother”, hän sanoo.”

    Mulla vilisteli kylmät väreet selkää pitkin, kun tulin tämän lauseen kohdalle. Ihana, koskettava tarina! Kiitos, kun jaoit tämän! <3

    • Avatar
      Annika Author at 10:49

      Jotenkin tuntui hyvältä kirjoittaa tämä tarina ulos. Monivuotinen ajatus Kappadokiaan paluusta eli sitkeänä. Nyt se on tehty, nyt jonkin oven voi sulkea takana.

  5. Avatar
    Elina | Vaihda vapaalle at 14:56

    Uskomaton ja koskettava tarina! Turkkilaiset kuulostaa todella sydämellisiltä ihmisiltä. <3

    • Avatar
      Annika Author at 18:32

      Tapasin lähes pelkästään uskomattoman ihania ihmisiä. Kun kaaduin skootterilla, hotellin yhden työntekijän ystävä, joka sattui olemaan töissä siellä, mistä laitoin viestiä, tuli viemään mut lääkäriin. Kun kysyin, miten voin kiittää, hän opetti sanomaan kiitos turkiksi. Tällainen oli minun Turkkini.

  6. Avatar
    Milla – Pingviinimatkat at 19:23

    Ihana, että kirjoitit tämän kaikkinensa. Ihmiset ja kohtaamiset ovat usein reissujen parasta antia. Ihmisen hyvyys kaikkien synkkien uutisten keskellä jaksaa yllättää ja antaa uskoa tulevaan <3

    • Avatar
      Annika Author at 17:36

      Nimenomaan. Ihmiset <3

    • Avatar
      Annika Author at 17:37

      Niin. Ihan tosijuttu elämästä 🙂

  7. Avatar
    Henna at 20:37

    Aivan ihana tarina <3 Meillä oli tarkoitus vierailla kappadokiassa nyt kesäkuussa mutta jouduttiin huijatuksi… Oltiin siis alanyassa perheen kanssa lomalla ja haluttiin käydä kappadokiassa 3 päivän reissulla. No ostettiin kadulta retki, rahat vietiin ja kyyti ei tullut ja numero estettiin… Paikanpäällä katukioskilla sanoivat että eivät kuulemma ole myyneet meille mitään. No kyllä harmitti kun ei ne reissut tuonne mitään halpoja ole! Tuttumme suositteli yhtä firmaa. Kuulemma hyvä ja luotettava firma, ei mitään katu myyntiä. Elokuussa testaamm uudestaan heidän kautta josko sinne kappadokiaan jo pääsisi 🙂

    • Avatar
      Annika Author at 11:34

      Toivottavasti pääset. On kyllä vaivan arvoinen, jos vaikka bussilla lähdet rannikolta. En kyllä ole koskaan kuullut tällaisista turistihuijauksista Turkissa. Mutta on kai kaikki mahdollista, missä paljon turisteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.