Upea, rappioromanttinen Balat

Kaikki alkoi kuvasta. Olin matkalla Tunisiaan viime syksynä, kun näin Turkish Airlinesin lehdessä kuvan Balatista. Kuvan värikkäät talot pakottivat tutkimaan, missä paikka on. Kun se paljastui Istanbulin kaupunginosaksi eikä vaikka kyläksi jossain tiettömien taipaleiden päässä, se jäi vaivaamaan: minähän haluan nähdä sen. Kun googlailin Balatia, vakuutuin entistä enemmän. Mutta yhdelläkään lukemallani nettisivulla ei kerrottu tarkalleen, missä nuo värikkäät talot sijaitsisivat. Sain vain selville Balatin olevan vanhaa asuinaluetta, entisiä juutalaiskortteleita. Sitten sain kullanarvoisen vihjeen: etsi Ahrida-niminen synagoga. Sen huudeilla, kapeilla kujilla, jossain siellä täällä, voisi olla sitä, mitä lähdin etsimään.

Jatkoin siis rinteiden kipuamista ylös, mukulakivikatujen laskeutumista alas. Ja tunsin voitonriemua, kun löysin jotain. Mutta taas pettymystä, kun aikoihin ei näyttänytkään siltä kuin kuvissa. Toisaalta todellisuutta ei ole phoshopattu, kuten näkemäni kuvat olivat. Silti yritin etsiä niiden tunnelmaa.

Balat ei ollut kuin kuvissa, mutta se oli kiinnostava tuttavuus. Toisaalta se on ihan hirmuisen rähjäinen. Taloista voi olla jäljellä julkisivu, jotain vanhaa koristeellisuutta, ja loppu on ehkä raunioina. Tavallaan en tiennyt, miten olisin suhtautunut omaan olemiseeni kaupunginosassa. Näin, että asukkaat eivät ole erityisen vauraita, ja sitten minä kuljin kalliine kameroineni kaikkialla nuuskimassa heidän nurkkiaan. Toisaalta Balatin laitamilla oli voisi sanoa jopa trendikkäitä kahviloita vaativammankin hipsterin makuun, ja osa rakennuksista on saneerattu todella upeiksi.

Lueskelin Tripadvisorista kävijöiden kokemuksia, ja joissain nousi, että pimeällä ja yksin ei Balatiin menisi. Päivällä en kokenut yksin olemista mitenkään hankalana. Eipä minuun juuri huomiota kiinnitetty. Mutta myönnän itsekin ajatelleeni, että pimeällä en ehkä kokisi oloani mukavaksi. Ikäviä ennakkoluuloja, myönnän.

Turistien vähäiseen määrään taisi olla syynä enemmänkin helmikuun alku, jolloin meitä oli kaupungissa ylipäätään aika niukasti paremman sään vuodenaikoihin verrattuna, kuin itse Balat. Kuitenkin kuulin myöhemmin paikallisilta, että vaikka Balatissa on kivoja ravintoloita ja baareja (joita itse en onnistunut vielä tällä kertaa löytämään), se alkaa olla paikallisten nuorten aikuisten keskuudessa jo vähän passé. Siellä ei enää käydä kuin korkeintaan jossain tietyssä paikassa syömässä tai tietyssä juomassa rakia. Syy siirtymiseen muualle on meissä: liikaa turisteja. Usein tällaisille vähän nuhruisille alueille käy, kuten vaikka Kalliolle Helsingissä ja lukuisille kaupunginosille New Yorkissa tai Lontoossa, että se nostaa profiiliaan, hinnat nousevat, asukaskunta vaihtuu, mutta vie aikansa, että Balatille kävisi niin ainakaan laajasti.

Laitoinkin jo Facebookiin muutaman kuvan kahvilasta, jossa lämmittelin kaakaokupillisella. Allergiselle ja flunssaiselle Cafe Naftalin K ei ollut ihan paras ratkaisu, mutta toisaalta en mitenkään voinut sitä vastustaakaan. Tunnelma oli kuin mummolassa (joka ei sijaitse esimerkiksi Eirassa) kaikkine vanhoine ja vähän nuhjuisine tavaroineen. Mutta kun sisään astuessani näin pöydällä kissan, tiesin kahvilan olevan sympaattinen. Kysyin jo luvan nuorelta mieheltä saada istua hänen pöytäänsä, mutta en voinut, koska vapaaksi luulemallani tuolilla makasi yksi kaveri kerällä sikeässä unessa. Kissat tulivat ja menivät, asettuivat pöydälle, jos halusivat. Kukaan ei hätyytellyt. Kenellekään ei tullut mieleen kyseenalaistaa, kenen valtakuntaa kahvila oikeastaan onkaan.   

Seuraavan Istanbulin-matkani to do -listalle on tullut seuraava kohde lisää: Balat. Kyllä minä sinne palaan. Ja nyt kun tiedän, missä se on, säästyn ehkä kymmenen kilometrin vaellukselta. On enemmän voimia nousta ja laskea Balatin kujia.