Basaaritunnelmaa Dohassa ja muuallakin

Olen aina etukäteen erittäin innostunut ajatuksesta basaareissa shoppailusta, mutta enpä voi sanoa niistä juuri koskaan mitään ostaneeni. Itämainen basaaritunnelma on ajatuksena paljon viehättävämpi kuin todellisuus.

Monelle ensi kosketus basaareihin on Turkin-lomalta. Niin minullekin. Etelän rantakohteiden “basaarit” ovat kuitenkin enimmäkseen turistirihkamaa, t-paitoja ja nahkatakkeja – ainakin niissä muistikuvissa, jotka minulla on. Molemmat reissuni Turkin etelärannikolle ovat kyllä lähes kahdenkymmenen vuoden takaa, joten saatan tässä kohden puhua vanhentunutta tietoa. Olin kuitenkin pitkään kuullut äidiltäni, vannoutuneelta Turkin-matkaajalta, Istanbulin Suuresta basaarista, Grand Bazaarista, ennen kuin pääsin sinne itse ensimmäisen kerran 17-vuotiaana.

Istanbulin basaarialue on valtava. Katetut basaarit jatkuvat ostoskatuina laajalla alueella. Olen kuullut naisten kadusta (siis tavaroita ja vaatteita vain naisille), maustebasaarista ja muista, joissa voi tehdä todella edullisia ja hyviä ostoksia. Omat basaarikäyntini ovat olleet enimmäkseen vain Suuren basaarin leveimpiä käytäviä. Toisaalta olin kuullut isältäni niin moneen kertaan jostakin matkasta, jolloin ja basaarissa kierrettiin laajahkoa ympyrää löytämättä ulos. Ajatus basaariin eksymisestä ei tuntunut hyvältä. Toisaalta basaarin tarjontakin on ollut vähän vierasta. Siellä on katukaupalla kultaa ja mattoja, mutta myös erittäin paljon piraattitavaraa. Vielä 1990-luvulla sai kuulla monelta myyjältä “Stockmannin laatu, Anttilan hinta” -houkutteluja. Viimeksi olen ollut basaarissa kaksi vuotta sitten, ja edelleen tarjonta oli aika samanlaista, nyt vain piraattituotteet ovat paljon paremmin väärennettyjä kuin pari vuosikymmentä sitten. Varsinaisessa basaarissa uskon asiakkaiden olevan enimmäkseen turisteja, mutta kujilla, joista äitinikin on puhunut, ostelevat kyllä turkkilaisetkin.

Tällä kahden vuoden takaisella matkalla (jolta kuvatkin ovat) taisimme mieheni kanssa osua kyllä yhdelle jos toisellekin kadulle, jonne ei ollenkaan ollut tarkoitus mennä. Vanhana Istanbulin-kävijänä nimittäin olin ihan varma, miten basaarin läpi päästään helposti Siniselle moskeijalle, jonka ajattelin hänelle myös näyttää. Olimme Istanbulissa vain yhden yön paluumatkalla Kuala Lumpurista. Moskeijaa etsiessä ehti tulla jo pimeä, ehdimme myös kiertää jokusen harha-askeleen ja -korttelin, mutta löytyi lopulta moskeijakin. En tiedä syyttääkö suunnistustaitojeni olemattomuutta, muistikuvien haalenemista, olihan edellisestä kerrasta vierähtänyt jo pitkä tovi, tai kaupungin muuttumista? Ehkä basaarit ja moskeija kuitenkin sijaitsevat entisillä paikoillaan, joten…

Koska käsitykseni basaareista on ollut Turkin varassa, oli Damaskoksen suuri basaarialue minulle hämmästyksen aihe, sillä Syyriassa basaareissa, joita siellä kutsutaan soukeiksi, todella asioivat kaikki. Siinä missä Istanbulissa esimerkiksi Taksimin alueella on tunnettujen länsibrändien myymälöitä, ei Syyriassa näkynyt vastaavaa. On sielläkin tavallisia kauppoja, mutta mitä soukista ei saa, sitä ei ihminen tarvitse.

En minä Syyriassakaan soukeista muuta ostanut kuin tuliaiseksi oliivisaippuaa, mutta niissä oli kiva kuljeksia ja seurata paikallista elämää. Soukeissa ei ollut edes mitään, mikä olisi olisi viitannut turistien houkuttelemiseen. Ei ollut I love Syria -paitoja tai muuta turistirihkamaa.

Qatariin lähtiessäni päätin opetella soukeissa asioimisen. Halusin oppia tinkimään. Soukeissahan tinkiminen on osa kaupankäyntiä ja myös jotain sellaista, mitä minä en alkuunkaan hallitse. Pakko on myöntää, että en oppinut vieläkään. Olisin luultavasti harjoitellut, jos olisin nähnyt jotain, mitä minun olisi tehnyt mieli. Soukissa myytiin kyllä kaikenlaista, mutta esimerkiksi kankaille, kattiloille, abayoille, riisille, mausteille, leluille tai eläville kananpojille en kokenut tarvetta (Yhteen perheeseen oli ostettu kaksi, molemmille lapsille oma. Ne olivat omissa pikku häkeissään, toinen vaaleansininen, toinen vaaleanpunainen. Minä en halunnut edes nähdä niitä kujia, joilla eläviä eläimiä myytiin.)

Pari kaveria vähän kuiskaten tarjosi myös kopiokelloja, mutta niihinkään en tuntenut tarvetta. Muuten piraattitavaran määrä oli vähäistä. Jokusen Adidaksen kopiopipon näin, mutta en juuri muuta. Qatarilaisten elämänmenoa soukeissa kuitenkin pääsi seuraamaan. Naisporukat olivat yhdessä ostoksilla abayoihinsa pukeutuneina ja täyttivät kapeat käytävät, kuten meillä naisilla innostuessamme usein on tapana, kansalaisuudesta riippumatta.

Näiden jälkeen olen ehtinyt nähdä basaarin jos toisen, soukin ja kolmannenkin – ja edelleen en ole ostanut vesi- tai limupulloa kummempaa. Vielä joskus…

Aikaisemmin laitoin kuvia Souk Wakifin kävelykadusta päivänvalossa. Tässä kuvasarjassa on aurinko jo laskenut tai laskemassa. Kun pimeä alkaa laskeutua, ihmiset lähtevät liikkeelle. Auringonlaskun jälkeen parkkipaikat ovat täynnä ja ihmiset syömässä ja shoppailemassa.

“Vielä joskus” tulikin nopeammin kuin ajattelin. Kymmenen päivän päästä suuntaan Istanbuliin. Sitäkin matkaa voit seurata Instagramissa ja Facebookissa, jos haluat.