Minäkö kaikkiruokainen?

Minäkö kaikkiruokainen?

Uskoin kolmekymppiseksi asti olevani ns. hyvä syömään, siis jokseenkin kaikkiruokainen. Toki oli lapsuudesta jäänyt jotain inhokkeja, vaikkapa pinaattikeitto, mutta noin suunnilleen söin, mitä eteen annettiin. Olin salaa vähän ihmetellyt nirsoilijoita, joille mikään ei oikein tuntunut kelpaavan. Mutta tähän taisi olla selityksenä se, että lapsuudenkodissani syötiin kovin perusruokia, yliopiston ruokalan eväät jatkoivat aika samaa ja itse en ole mikään keittiön supernainen. Eteeni ei siis ollut tullut mitään kovin eksoottista.

Mutta sitten olin ensimmäisen kerran Roomassa, ja pitsalautasellani oli silmät. Ajatus ruoasta, joka tuijottaa minua, oli outo. Jep, se oli katkarapu, mutta minulle hirvittävän eksoottista, yhtä eksoottista kuin simpukat ylipäätään, saati simpukat kuorineen pitsassa. 

Varsinaisesti kaikkiruokaisen minän ylpeys kolahti Japanissa. Missään muualla minun ei ole ollut yhtä vaikea päättää, missä söisin, koska kaikki vaan näytti jotenkin niin merkilliseltä. Ravintoloilla on onneksi usein malliannokset esillä, joten jos mikään ei oikein miellytä silmää, on helppo kävellä kohti seuraavaa pettymystä. Kuinka haluaisinkaan olla se sankari, joka uteliaana haluaa maistaa kaikkea! Mutta en ole. 

Olimme muistaakseni Tottorissa. Majoituksen hintaan sisältyi illallinen. Olin vähän skeptisenä varannut mukaan rahkapullan näköisen herkun, jonka voisin syödä, jos illallisella jäisi nälkä. Ruokapöydässä selvisi paikan olevan vege. Minulla ei ole mitään kasvisruokaa vastaan noin yleisesti, mutta kun pääruoka-aine oli tofu, jota en saa nieltyä, olin siinä sitten luirojen sienien ja satunnaisten vihreiden varassa. Kun puolijuoksua painelin pullani luo, koin elämäni pettymyksen: ei se ollut pulla vaan jotain ihan muuta, kuten vain japanilaiset voivat hämätä. Hehän kätkevät nakkeja, tonnikalaa, salamia ja ties mitä makeaan pullaan, mutta sen saman voi näemmä tehdä toisin päin ja unohtaa makean. 

Seuraavalle tasolle päästiin perinteisessä ryokanissa, jossa nukuttiin tatamilla, herättiin selkä jumissa, hiihdeltiin aamutakissa koko hereilläoloaika – ja syötiin myös omassa huoneessa. Tilanne oli vähintään koominen, kun zoomailin kiposta toiseen. Ehkä epäilyttävin oli violetti tytisevä asia, jota kumpikaan ei tainnut iletä maistaa. Toisena iltana tein suuren oivalluksen: mukana tulevalla pikkugrillillä voi yrittää paistaa kaikkea mahdollista niin kauan, kuin hiillosta vain riittää. Johan oli helpompi syödä kalat ja monet muut, joiden nimeä en varmasti tiedä.  

Koreassa päädyimme jossain kaukana turisteista perinteistä ruokaa tarjoavaan ravintolaan. Pöytään tuli parikymmentä pikkukippoa kaikenlaista, josta osa haisi aivan infernaaliselle. Aivan mahdotonta on tietää, mikä kipoissa oli. Epäilemättä suurin osa oli peräisin merestä, ehkä hajukin. Rohkea reissukaveri söi kaikenlaista. Minä en.  

Idea koko tälle postaukselle syntyi Portugalissa, jossa maailman kauneimman rannan jälkeen päädyin syömään mereneläväravintolaan. Kalaa olin syönyt joka päivä siihen asti, mutta nyt oltiin taas merkillisyyksien äärellä. Ravintolassa vanhempi herrasmies oli tilannut valtavan vadillisen kaikenlaista, jolle minulla ei takuulla ollut nimeä yhdellekään. Lautasen keskellä tuijotti hurjan kokoinen rapu, ja mies nakutti pienellä vasaralla jotain metkan näköistä suurta kotiloa.

Terassilla minä sain eteeni ensin perceves-nimisiä asioita, joista on kiistelty, ovatko ne kasveja vai eläimiä. Että tältä pohjalta lähdetään. Ne ovat portugalilaisten suurta herkkua. Percevesit kasvavat merestä nousevissa kivissä aavalla puolella, ei siis rannan puolella. Niiden kerääminen on merivirtausten vuoksi usein vaarallistakin. Ja noiden suorastaan vaatimattoman pienten asioiden syöminen oli varsinaista näpertelyä.

Niistä syödään vain musta ruttuinen osa kuoren sisältä. Entä maku? No tuota. Äyriäiseltä ja mereltähän nuo maistuvat. Uusi lempiruokani? Ei. Kerta riitti, mutta kokemus oli miellenkiintoinen. Samoin kävi merietanoiden kanssa. Koputtelin kotiloa pieneen puiseen lautaan ja kaivelin olennon pienellä muovityökalulla ulos kuorestaan. Taidan vastedeskin pysyä uunissa paistetuissa valkosipulietanoissa. Jos haluaa syödä pienet katkaravut Portugalissa kuin paikallinen, otetaan pää pois, tungetaan loput suuhun ja purraan vain pyrstö pois. Sitten rouskutellaan katkis kuorineen. Tämä ei ollut ihan minun tapani, joten kuoren kanssa näpertelyni herätti lähinnä huvitusta.

Vaikka en vieläkään löytänyt sisäistä kaiken syö -naista, olen iloinen, että sain mahdollisuuden taas kokeilla jotain uutta. Olen aina vähän ajatellut, että ei voi sanoa, ettei tykkää, jollei edes kokeile. Sama pätee elämässä moneen muuhunkin kuin ruokaan. Rohkeuden rajat voivat kyllä helposti tulla ainakin minulla vastaan.

Onko sinulla jotain eksoottisia ruokakokemuksia? Syötkö reippaasti kaiken, mitä eteen annetaan? Etsitkö matkoilla erityisesti uusia makuelämyksiä?

Next Post:
Previous Post:
There are 14 comments for this article
  1. Avatar
    Suski at 20:43

    Nuo syömäsi asiat ovat suomeksi muuten hanhenkauloja. 🙂 Ikinä en ole kyllä maistanut.

    En ole kovin eksoottinen syöjä, itselleni hurjinta oli varmasti elävän osterin syöminen. Olin Normandiassa, vierailimme osterifarmilla, enkä vain kehdannut olla syömättä. Jokaiselle vierailijalle oli pöytään katettu kauniisti pari osteria viinin ja leivän kera. Meni alas, mutta ne pari riittivät sitä lajia. Maistui merivedelle ja jollain tavalla laimeasti sillille. Pidän kyllä sillistä, ei siinä mitään. Jotenkin se niljakas suutuntuma itselleni hieman outoon makuun yhdistettynä ei oikein iskenyt. Vaikka puristin päälle kyllä melkoisesti sitruunamehua. Mutta tulipahan maistettua.

    • Avatar
      Annika Author at 20:47

      Vau, taas opin uutta! Enpä ole ikinä kuullut hanhenkaula-nimitystä. En oikein osaa yhdistää nimeä noihin asioihin, en ulkoisesti enkä muutenkaan, että jännästi on nimetty.

      Minä söin ensimmäisen ja ainoan osterini reilu vuosi sitten Porvoossa. Siellä on ihana Smaku-tapahtuma aina loppukesästä. Yhden ravintolan Smaku-annos oli osteri. Ystäväni halusi, että kokeilisimme. Aivan samoin kuvailimme neilasun jälkeen: sillimäinen ja omituinen suutuntuma. Nuo hanhenkaulat maistuvat muuten merivedelle potenssiin kolme, mutta silliä niissä ei ole, ja suutuntuma on kivempi.

  2. Avatar
    Susanna at 00:01

    Tykkäsin Italiassa sellaisesta paellan tapaisesta mereneläväpastasta ja mustekalarenkaista. Mutta kana on minulle paha, saan siitä vatsanväänteitä. Kuitenkin usein jos menen vaikka Italiassa aasialaiseen ravintolaan, eiköhän niistä vegenuudeleiden seasta löydy suuria kanapaloja ilman tilausta. En oikeen voi kokeilla paljoa uusia makuja, koska saan nykyään helposti vatsaoireita. Olen saanut myös jonkun vehnäallergian. Jotain muovisushia on tullut myös syötyä Keski-Euroopassa, ne maksoivat 1-3e koko annos ja kala ei maistunut kalalta. Uusia makuja on hyvä testata jos pystyy, mutta kaikki eivät vaan pysty. Valitsen mielelläni majoituksen keittiöllä, jotta voi itse pestä lautaset ja laittaa sellaista ruokaa jota voi syödä ilman oireita. Testasin halloumihampurilaisen josta tykkäsin, mutta vatsa ei jostain syystä kestänyt ollenkaan

    • Avatar
      Annika Author at 21:23

      On kyllä reissuelämässä hankalaa, jos on paljon ruokarajoitteita. Minä ainakaan en haluaisi käyttää aikaa kokkailuun, mutta pakkohan olisi, jos olisi sellainen ruokavalio, että on vaikea löytää sopivaa syötävää. Muovisushi kuulostaa katastrofilta!

  3. Avatar
    Jenni / Unelmatrippi at 12:53

    Hyvä aihe! Yritän maistella kaikkea ja olla nirsoilematta. Joidenkin juttujen kohdalla ällötyksen tunteesta on kuitenkin vaikea päästä yli, vaikka tietääkin, että se minulle ällöttävänä näyttäytyvä ruoka on paikallisille ihan normaalia ruokaa eikä sen syömiseen nyt varmasti kuole tai mitään. Tuollaisista ns. askarteluruuista, joiden parissa pitää näpertää ja sotkea sormensa, en oikein välitä ihan sen askartelun takia. Siis ihan siksi, että minusta vain on paljon mukavampaa syödä jotain, jonka voi heittää joko haarukalla tai puikoilla suoraan naamaan ilman kymmenen minuutin näpräämistä ja säätämistä. Vaikka ruoka olisi kuinka hyvää, en vain millään jaksa sitä näpertelyä, joten yleensä pyrin tilaamaan jotain kätevämpää. Joskus nuorempana merenelävät olivat itselleni vähän vaikeita, kun en ollut tottunut niihin enkä oikein pitänyt niiden mausta. Kun sitkeästi silti maistelin, alkoivat ne hiljalleen upota ja joistakin on tullut minulle jopa herkkua. Simpukoista en kyllä vieläkään erityisemmin välitä. Olen huomannut, että itselläni ällö fiilis tulee ennemminkin ruuan koostumuksesta kuin mausta. Esimerkiksi joku sitkeä kananvarvashässäkkä ei erityisemmin houkuttele, kun se on yksinkertaisesti niin vaikea saada syödyksi.

    • Avatar
      Annika Author at 21:26

      Olen ihan samoilla linjoilla. En minäkään ole näpertämisen fani ollenkaan, mutta milloin joku haluaa näyttää minulle maansa suurinta herkkua, kyllähän minä askartelen. Minäkin mielelläni kyllä vain vetelisin vaikka lusikalla, helposti. 🙂

      On muuten just noin, että suutuntuma ratkaisee paljon. Kyllä vähän oudompaakin makua syö, jos suussa tuntuu miellyttävältä. Kananjalkaan jäisi kyllä tarttumasta monesta muustakin syystä. Suutuntuma estää minua syömästä esim. nyhtökauraa. Kertakaikkiaan se muljuu suussa ällöttävästi.

  4. Avatar
    Daniel at 18:09

    Silloin, kun olin vielä nuori ja rohkea, tuli kokeiltua kaikenlaista. Jotain epämääräisiä paahdettuja toukkia Sumatralla (ihan hyviä olivat), vielä epämääräisempää harmaata lihaa shanghailaisessa kansankuppilassa (se tuotiin eteeni, koska osoitin naapuripöydän samanlaista annosta) ja niin päin pois. Sittemmin pääsi käymään niin, että minusta on tullut vähän vähemmän nuori (miten se on mahdollista?) ja myös aika mukavuudenhaluinen, ja niinpä Chonqingissä tassuttelin hotellistani Inter-Continentalin aamiaiselle joka aamu ja tyydyin illalla Pizza Hutin antimiin. Ne käristetyt possunpäät, joita kadulla myytiin, eivät vaan houkutelleet.

    Japanin outouden allekirjoitan täysin. Outo on vähän negatiivinen sana, mutta tässä kyllä sanoisin, että outo juu, mutta ihan hyvällä tavalla. Eihän siellä mikään ole samanlaista kuin kotona, ei siis mikään. Nuo hanhenkaulat olisivat kyllä jääneet minulta syömättä. Respectit siitä, että sait ne nieltyä!

    • Avatar
      Annika Author at 21:32

      Minä olen rohkaistunut enemmän aikuistuttuani, mutta ajattelen kyllä edelleen, että ei minun tarvitse syödä grillattua tai pariloitua ötökkää tai rottaa, jos en tahdo. Toistaiseksi en ole tahtonut. Että kyllä olisivat jääneet toukat ja harmaa liha syömättä.

      Chongqing oli minusta aika helppo ruokailun suhteen. Siis helpompi kuin vaikka Japani. Hot potit olivat kiinnostava kokemus. En tiennyt maailmassa olevan sellaista määrää pippuria! Parhaimmillaan taisi kahdeksan tarjoilijaa olla katsomassa, miten kaksi suomalaista syö. Ei ehkä ollut kaunista katsottavaa, kun yritettiin vetää puolikas kana puikoilla.

      En tarkoittanut Japania pahalla tavalla oudoksi. Se vaan on outo, mutta kiehtova. Mutta kun on muutaman päivän nälässä, kaipaa kyllä vaikka nakkipullaa.

      Noissa hanhenkauloissa oli todella vähän syömistä. Se itse asia (kasvi, eläin what ever) on ehkä sentin pituinen, puoli halkaisijaltaan. Söin niitä monta. Ei tehnyt tiukkaakaan.

  5. Avatar
    Tuuli at 18:48

    Minäkin luulin joskus itseäni kaikkiruokaiseksi, mutta kyllä kaikki itikka-silmä-joku outo hyllyvä juttu-akselilla jää syömättä. Olisivat kyllä jääneet nuo hanhenkaulatkin. Japanissa taisi tosiaan jotkut oudoksi osoittautuneet ruoka-annokset jäädä syömättä. McDonaldsin vihreä tee-pirtelö kyllä oli hyvää. Brysselissä teki joskus tiukkaa, kun ranska ei ollut riittänyt ymmärtämään, mitä ravintolan spesiaalipizza piti sisällään – ihmettelin pitkään pizzassa olevia pieniä koivenpaloja, kunnes tajusin ne sammakonreisiksi. En kyllä hirveän innostuneesti jatkanut pizzan syöntiä, mutten kehdannut olla syömättäkään. Ostereita tuli syötyä Halong Bayllä – hetken kyllä mietin, millainen vatsatauti seuraa, jos osterissa on joku vika, mutta päädyin kuitenkin syömään sen. Ihan jees se oli.

    • Avatar
      Annika Author at 21:35

      En haluaisi olla se, joka sanoo, että en syö, mutta joskus niin vain käy. Jos minulle esitellään hanhenkaulat suurimpana herkkuna, en mitenkään voi jättää syömättä. Ei maku minua lumonnut, mutta kyllä minä niitä siinä askartelin varmaan toistakymmentä. Sammakonreisipitsa alkoi naurattaa ääneen. Siihen nähden minun tuijottava ja kovakuorinen pitsani oli aika kesy. 😀

  6. Avatar
    Sunna at 22:09

    On niiin ihanaa olla vege, kun ei tarvitse koskea mihinkään kovin epäilyttävään. Ei tarvitse kokea itseään nirsoksi, kun se on arvovalinta 😉 tosin vielä lihansyöjäpäivinäni vetelin kaikki sinkulat ja sattumat ja kalannahat toisten lautasilta. Sinulla on kyllä upean avoin asenne maailman herkkuja kohtaan, vaikka on sinullakin rajat. Paljon herkkuja tiellesi!

    Omituisin ja mukavin makuelämyni maailmalta on muuten guatemalalaiset banaanimunkkiset, jotka oli täytety mustapapu-suklaa-mömmöllä. Kuulostaa oudolta, mutta on mitä kaunein suolaisen, makean ja rasvaisen yhdistelmä.

    • Avatar
      Annika Author at 11:09

      Voi kiitos, jos näit asenteeni avoimeksi. Itsestä kun tuntuu, että olen liiankin ennakkoluuloinen. Ehkä on niin, että jos minulle tarjotaan jotain tai olen tilanteessa, jossa oikein muuta ei ole, kyllä minä yritän. Mutta milloin valinta on pelkästään minun, valitsen kyllä helpomman tien. 🙂 Nuo kuvailemasi munkit kuulostavat kyllä kohtuullisen eksoottisilta: suklaata ja papuja!

  7. Avatar
    Sanna at 03:55

    Hyvä postaus, aihe on hauska! Itse olen ”dinosauruksien varpaiden” (juurikin niitä hanhenkauloja/asioita joilla ei ole nimeä) kova fani, niissä on meren maku parhaimmillaan.

    • Avatar
      Annika Author at 11:10

      Ahaa, niitä sanotaan myös dinosaurusten varpaiksi? Nimenomaan mereltä ne minustakin maistuvat. Vähän hämmästyin, kun oikein muuta makua ei sitten olekaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.