Kun omatkin ideat alkavat kaduttaa

Kaikkien suunnittelemattomien matkojen äiti täällä terve! Jotenkin sitten sain tällä kertaa idean, että Itä-Timoriin pitäisi päästä. Se oli taas perinteinen tarinani: olin vailla määränpäätä Singaporessa, klikkailin Sky Scanneria, ja Balilta pääsisi alle 200 eurolla ja alle kahden tunnin lennolla Diliin. No mikä jottei! Verrattain usein en vielä tässäkään vaiheessa tee muuta kuin klikkaile lennot ja ole tyytyväinen, että johan on viideksi päiväksi kohde, eihän tässä mitään hätää. Mutta Itä-Timorista en tiennyt mitään, hädin tuskin sijainnin enkä sitäkään kunnolla.

Aloin vähän lueskella. Etenkin tämä Kerran elämässä -sivuston artikkeli esitteli kiehtovan maan. Ymmärsin, että aikani on kovin rajallinen, mutta että jotain siinäkin ajassa ehtisin. Tajusin senkin, että ilman nelivetoautoa parhaat paikat saarta jäävät väkisinkin näkemättä. Koska en ole kokenut  offroad-kuski, en alkanut edes haaveilla. Viime hetken taktiikkani ei ollut tällä kertaa todellakaan hyvä. Oli lähdettävä vähän soitellen sotaan. Löysin pari kivaa kohdetta rannalta, varasin majoitukset ja olin tyytyväinen.

Mutta kun aloin selvittää, miten pääsisin kulkemaan kohteesta toiseen, alkoi paljastua Itä-Timorin kasvot kehitysmaana, turistipalveluiden kehittymättömyys ja mikä hämmentävintä – aivan järjetön hintataso. Aloin ymmärtää, että minulla ei ole varaa matkustaa sinne. Kuljetukset, joiden kesto olisi ollut 4, 5 ja alle yksi tuntia, olisivat maksaneet yhden tarjouksen mukaan tuhat dollaria. Halvimmillaan olisin saanut kaksi ensimmäistä matkaa 300 dollarilla, mutta tämä henkilö lakkasi vastaamasta sähköposteihin. Vertailun vuoksi olin juuri katsonut kolmen tunnin taksimatkan hintaa Thaimaassa. Se oli 45 euroa. Thaimaassa vaihtoehtona oli bussia ja minivania samalle reitille. Itä-Timorissa on myös paikallisliikennettä ja halvalla, mutta kaluston kunnon sanottiin olevan heikko, bussien tupaten täynnä, aikatauluja ei oikein selvinnyt. Taitavat lähteä, kun tuntuu siltä. Jos en olisi ollut matkalla yksin, olisin ottanut kohteen seikkailun kannalta. Venaillaan sitten tien poskessa ja katsotaan, miten käy. Mutta olin ollut jo viikon sairaana, yskinyt keuhkoja pihalle yöt. Ei ollut meinaan ihan niin seikkailullinen olo.

Jotenkin alkoi tuntua koko matka vastenmieliseltä. Aloin jo harkita kokonaan menemättä jättämistä. Jos vain jäisin Balille, yrittäisin löytää vielä ihanamman majapaikan ja koteloituisin sinne. Yrittäisin unohtaa hukkaan heitetyt rahat ja oman nynnyyteni. Ei maksetuista lennoista ja majoituksesta nyt niin montaa satasta kertyisi. Voisin ihan hyvin sen tehdä. Mutta se tuntui luovuttamiselta. Mutta omahan se olisi päätökseni. Ei keneltäkään muulta pois.

Mitä lopulta tein? Peruin sen kauimpana pääkaupunki Dilistä olevan hotellin. Edelleen olisin halunnut nähdä kaiken sen, miksi kohteeseen olisin mennyt, mutta stressi kuljetuksista ja niiden kalleudesta oli minulle vain liikaa. Päätös rauhoitti. Kun hyppäsin koneeseen, minulla oli varattuna yksi yö Dilistä ja kaksi Liquicassa, niiden välissä kaksi yötä ilman majoitusta. Jotenkin en enää stressannut. Olin katsonut Dilissä olevan vapaita huoneita. En jaksanut uskoa, että kaltaisiani hörhöjä ilmaantuisi kaupunkiin kuin parvi muuttolintuja täyttämään viimeiset vuodepaikat. Jätin matkalaukkuni Balille, täytin repun viiden päivän tarpeilla (ennenkuulumatonta minulle!), ja lähdin toivoen, että se sittenkin kannatti.