Kohtaamisten Liquica, Itä-Timor

Minulle joskus parhaita lomapäiviä ovat ne, jolloin on oikeastaan vähän tylsää, jolloin ei näennäisesti tapahdu mitään, mutta silti päivät ovat täynnä pieniä, hyviä hetkiä, kohtaamisia, kauneutta, eksotiikkaa. Tällaisia olivat pari päivääni Liquicassa [likisa], noin kolmen vartin ajomatkan päässä Dilistä, Itä-Timorin pääkaupungista. 

Olin varannut villan rannalta. En tajunnut sen olevan niin eristyksissä, kuin se lopulta oli. Kävelymatkan päässä toki on kylä, mutta se on juuri sellainen päätien varteen rakentunut muutaman liikkeen ja parin koulun keskittymä, ei muuta. Pysyttelin ensimmäisen päivän vain terassillani, luin, relasin, söin hotellin yhteydessä olevassa ravintolassa, joka on kai kuuluisin koko saarella. Onneksi se ei ollut kallis, olinhan kuitenkin sen tarjonnan varassa. Muita vieraita oli vain yksi uusiseelantilainen pariskunta, joka oli illallisella minun lisäkseni. Viikonloppuisin Black Rock vetää väkeä Dilistä, mutta viikolla voi näköjään nauttia lähes yksityisyydestä. 

Olisin varmaan oleillut näillä sijoillani toisenkin päivän, mutta hotellilla ei ollut wifiä ja data-aikani oli loppunut. Niin riippuvainen olen yhteydestäni ulkomaailmaan, että lähdin kylille. Tuo nelisen kilometriä edes takaisin oli täynnä kohtaamisia. Koululaiset tervehtivät matkalla koulusta kotiin, puhelinoperaattorin mies ja joku toinen jututtivat pitkään siinä portailla, isäntä huikkasi terassiltaan minut ottamaan kuvan hänestä. Valokuviin haluavia oli kohta enemmänkin. Ja minä kun olin ollut vähän huolissani, miten täällä suhtaudutaan, jos otan kuvia ihmisistä. Vihannestorilla halusin tietää, mikä oli roikkuva kuivatun näköinen kasvi. Kun kukaan ei osannut sanallisesti selittää mutta ymmärsi kuitenkin kysymykseni, yksi tyttö näytti, miten ensin murskataan lehdet, tehdään jotain ja sitten se jo riippuu kojussa. Sitten pureskellaan – ja kun hän näytti hampaitaan, tajusin, miksi niin monella koko suu oli punainen, kuin veressä olematta verinen. 

Merenkäynti oli koko ajan hurja. Aamupalalla aallot löivät syliin, vaikka ravintola on pari metriä rantaa korkeammalla. Vasta illalla meri rauhoittui sen verran, että oli mahdollista lähteä rannalle kävelemään. Hiekka on mustaa. Rannalla voi kohdata jalkapalloa pelaavia poikia, synttäribileitä pitäviä tyttöjä, nuoria pahiksia, kymmenvuotiaita polttamassa tupakkaa ja pyytämässä WhatsApp-numeroa. Taas moni halusi valokuvaan, eli tavallaan iso kamera toimii jonkinlaisena helppona tapana lähestyä. Rannalla miehet selvittelevät verkkojaan, naiset hoitavat lapsia. Ei ole mahdotonta kohdata lehmää, vuohia, kanoja, possuja. Kun vastaan tulee nainen viidakkoveitsi kädessä, ihan hetken verran on kuumottava tunne, mutta sitten näkyy hymy ja kuuluu portugalinkielinen tervehdys. Oma pikainen ajatus hävetti, mutta tällaisia kai me ihmiset ollaan. 

Olo oli jotenkin haikea. Itä-Timor onnistui valloittamaan minut. Sen jälkeen on jotenkin vaikea palata päiväksi Balille tai jatkaa lomaa Thaimaassa, jossa kaikki on kuitenkin niin turisteille suunnattua ainakin siellä, minne olen menossa. Tällaista autenttisuutta tulee ikävä. Sitä on kuitenkin aika vaikea enää nykyään löytää. Olin onnellinen, että sain päähänpiston tulla ja että en perunut, vaikka senkin oli tosi lähellä.