Atauro, Itä-Timor – erilainen rantaparatiisi

Atauro on saari 32 kilometrin ja 1,5 tunnin venematkan päässä Dilistä. Sillä asuu noin 10 000 asukasta noin kymmenessä kylässä. Sen ympäriltä on hiljattain löydetty yhdet maailman monimuotoisimmista koralliriutoista, mutta onneksi niitä ei ole vielä laajamittaisesti löydetty, kuten ei toki koko Itä-Timoriakaan. Niin kauan ennen kuin massaturismi tai kaiken tuhoavat kiinalaiset yltävät tänne, Atauro on lähes kuin koskematon. Paratiisi se ei ole ainakaan missään turistioppaiden perusmerkityksessä, mutta sukeltajille epäilemättä on – ja minullekin oli. Täällä koin taas sitä matkustamisen iloa, uuden kokemisen paloa, mitä matkailu parhaimmillaan minulle on ja minkä tunsin välillä hukanneeni.

Jos olisin tiennyt, minkä kokoisella kipolla saarelle pääsee, olisin jättänyt menemättä. Olin kuullut puhuttavan lautoista. Keskimäärin minusta lautta ei ole täynnä, kun siinä on neljä matkustajaa. 1,5 tuntia noin niin kuin avomerellä tuossa purtilossa ei merisairaalle ja vesipelkoiselle ollut mikään nautinto. Siinä ehdin miettiä pari- ja äitisuhteen, töihin paluun, hautajaissuunnitelmat (omani), omat ja ehkä esi-isienkin pahat teot, takuulla syksyllä alkavan laihduttamisen ja kuntoilun, kaikki tekemättömät projektit, vastaamattomat sähköpostit. Kahdehdin niitä, jotka olivat menossa saarelle viikoksi tai kymmeneksi päiväksi. Minun olisi koettava sama vuorokauden kuluttua uudelleen. Ylipäätään vain päiväksi tuleminen oli tyhmää, mutta kun olin sieltä ja täältä kuullut, että jollen edes snorklaa, ei Ataurolla olisi mitään tekemistä. Ja snorklaamaankin voi mennä ihan vain päiväretkelle, koska eihän siellä mitään muuta ole.

Mutta kun rantauduin, kun näin oman pienen mökkini, sen terassin, riippumaton ja rannan, tajusin, että yksi vuorokausi ei ole tarpeeksi. Johan riippumatossa menee yksi, kylillä kävellessä toinen, mahdollisesti jollain lisämaksullisella retkellä kolmas ja kun jossain vaiheessa pitäisi rantakävelyllekin ehtiä. Monen päivän hommat piti saada mahtumaan yhteen vuorokauteen.

Atauro toi minulle niin Afrikka-vibat. Beloin kylä on selvästi köyhä olematta kurja. Tietenkin katson sitä valkoisen eurooppalaisen näkökulmasta, mutta samaa sanoivat tapaamani suomalaiset, jotka ovat asuneet Dilissä jo jonkin aikaa. Elämä tuntui olevan ulkona. Ohi kävelevää turistia tervehtivät niin aikuiset kuin lapset. Ihmisten huomioimisesta tuli kiva fiilis. Tietävät turismin parantavan heidän olojaan. Emme ole uhka. Toki turismi on vielä pienimuotoista. Erilaisia majapaikkoja löytyi Bookingista, mutta esimerkiksi Barry’s place, jossa itse olin, ei näytä tarvitsevan markkinointiorganisaatiota. Varaukset hoidetaan tekstarilla (tosin Suomi-numeroon eivät vastanneet, paikalliseen saman tien). Barry on Itä-Timorissa 17 vuotta asunut aussi, joka paitsi pitää majapaikkaa, tekee paljon hyvää paikallisessa yhteisössä.

Myönnän, että kaltaiselleni kermapyllylle yksinkertainen, ikkunaton, vessaton maja rannalla oli oma haasteensa. Minä saan omat seikkailuhetkeni tällaisista. Mutta kun supersiisti vessa on alle kymmenen metrin päässä ovelta eikä sinne näytä jonoja olevan, ajattelin olla tekemättä ongelmaa. Suihkuksi kutsuttu vaikutti sympaattiselta ja suomalaiseen mökkisaunaan nappopesuineen tottuneelle ihan tutulta. Mutta tokihan oma elementtinsä tuli siitä, että vettä suinkaan ei oteta lämmitetystä padasta. Ensimmäisen hyytävän kylmän  pesusession jälkeen mietin, että ehkä yksi päivä sittenkin on riittävästi. Toisaalta kai kermapyllykin voi vähän karaistua?

Barry’s placen hintaan (35 tai 45 dollaria yöltä henkilöä kohden) sisältyy kolme ateriaa. Olin toiveikas, että yhteiset ateriat olisivat sosiaalisia tilanteita, mutta siinä erehdyin. Ainakin minun päivänäni kaikki olivat todella tiiviisti omissa joukoissaan. Ilman suomalaisia olisin ollut omillani. Tämäkin paikka on helppo viihtyä yksin, mutta kuitenkin omalla tavallaan niin erilainen, että mieluusti olisin jakanut sen kaikkein rakkaimman kanssa. Toisaalta onko meille rakkaampaa kuin me itse? Näitä filosofoidessani elin Atauroa omalla tavallani. Ennen auringonlaskua kävelin kylän ainoaan hotellin, kapusin baarijakkaralle, tilasin cocktailin, harmittelin, että aurinko laski väärälle puolelle saarta. Illallisen jälkeen sitten vain istuin terassilla, vedin pitkähihaista päälle, koska tuuli on yllättävän viileä, ja kuuntelin merenkäyntiä. Toivoin sen olevan aamulla lempeä. Toisaalta yön se saa pauhata. Uskon nukahtavani huminaan lopulta aika onnellisena.

Koitti aamu, koitti maaginen auringonnousu, isompi vene ja jopa lähes miellyttävä merimatka takaisin pääsaarelle. Voi Atauro, jäin kaipaamaan sinua.

Pari vinkkiä Ataurolle menijälle:

– Majapaikkoja on uima-altaallisesta hotellista home stay -majoitukseen. Osa löytyy Bookingista, osa sattumalta ja homestayt Facebookista Atauro Home stay associationin sivulta.
– Saarelle pääsee muutaman eri firman veneillä, paikallisella lautalla (ei päivittäin), vesitaksilla ja jollain lentävälläkin vekottimella. Kaikki sanoivat Compass-nimistä firmaa parhaaksi. Sillä matka maksoi 45 dollaria suuntaansa. Ajavat päivittäin, vaikka mukana olisi vain yksi matkustaja.
– Wifiä ei kaikkialla ole, ainakaan Barry’sissä ei ollut, mutta jos on paikallinen SIM-kortti, verkko toimii ihan hyvin. Ainakin Barryn paikassa näkyivät tekevän etätöitäkin, mutta paikan filosofiaan näytti kuuluvan detox jatkuvasta onlinena olemisesta.
– Pelkän nautiskelun lisäksi on mahdollista esimerkiksi sukeltaa, snorklata, osallistua kalastusretkelle, tehdä kunnon patikka saaren yli.