Suomessa on 39 kansallispuistoa, joista yhdessäkään en ollut käynyt ennen eilistä. Säälittävää. Nuuksiossa (matkaa meiltä 28 kilometriä) olen sentään ollut jossain kulmilla autolla, mutten jalkautunut. Sipoonkorpikaan ei olisi helsinkiläiselle kaukana (suunnilleen sama matka kuin Nuuksioon), mutta kun ei vain ole puhutellut. Vähissä ovat olleet kansallispuistot maailmallakin. Vain Taroko Taiwanissa ja afrikkalaisen Keniassa ja Ugandassa tulevat nopeasti mieleen. Mutta kun naisten mökkiviikonloppu sattui sijoittumaan Teijoon, ei auttanut kuin pakata ulkoiluvermettä mukaan.
Teijo on Salossa. Sitäkään en olisi tiennyt googlaamatta. Samalla selvisi, että Teijosta tuli Suomen 39. kansallispuisto 16. helmikuuta tänä vuonna. Siellä on noin 50 kilometriä retkeilyreittejä, ja jos minä, kaupunkilaistyttö, oikein ymmärsin, aika hyvät palvelut vessoineen ja grillauspaikkoineen. Ystäväni on mökkeillyt kulmilla paljon ja tuntee reitit. Niinpä saatoin vain kulkea huolettomana perässä.
Ennen menoa metsään katselimme tovin Mathildedalin kylää. Olin tullessa ajanut Teijon kylän läpi ja ajatellut, kuinka kivaa seutu olisi kesällä skootterimatkailulle. Kuten Luontoon.fi-sivustolla sanotaan, “ympärillä olevat ruukkikylät herättävät menneen ajan eloon”. Kunnostetut vanhat talot, maalaismaisema, upea kirkko ja mutkatie puhuttelivat. Mathildedalissa tien varren rakennuksista osa on 1850-luvulta, kyläravintolan takana on aloittanut pienpanimo ja kyläleipomo, parin sadan metrin päässä laiduntaa alpakoita, meren rannassa on ravintola, majoitusta, vierasvenesatama ja kesällä muutakin toimintaa. Näin alkukeväästä, eilisen sään perusteella lopputalvesta, kaikki oli vielä aika uneliasta. Ihan yllätyin itsekin, kuinka aloin harkita kotimaanmatkailua.
Pääsin minä metsäänkin. Kyllä suomalainenkin maisema voi olla kaunis!
Saatoin siellä käyskennellessäni jopa ajatella tulevani uudelleen. Yllätyin ihan itsekin näistä ajatuksistani. On metsässä jotain rauhoittavaa, kuten väitetään. Ehkä terveysvaikutuksiakin. Ei sillä, että minä haluaisin makkaroita itse grillailla, vaikka kylmässä maaliskuun viimassa makkara hyvältä maistuikin. Ehkä eväät repussa ja mutustelu vaikka laiturilla olisi minun ratkaisuni orastavaa nälkää vastaan.
Mutta niin vain kävi, että makkaranpaistossa jäätyneet naiset eivät enää huvittuneetkaan Matildanjärven kiertämisestä vaan palasivat aika pian takaisin kylälle ja lämmittelemään amarettokaakaolle ravintola Terhoon.
