Soolomatkailusta puhuttaessa nousee aina esille kysymys yksin syömisestä. Tällä kertaa oikein tarkkailin, mitä tein, missä söin, mitä söin ja ahistiko. Joskus olen ihan takki auki reteästi julistanut, että johan minä siihen olen tottunut, mutta vähintään yhtä usein joutunut toteamaan, että onhan niitä helpompiakin hommia.
”Kaksi banaania ei varsinaisesti ollut se, mitä halusin lounaaksi.” (Minä Twitterissä)
Ihan vahvasti en ainakaan aloittanut. Ensimmäisen aamun syndrooma vaivasi. Siis se, että ei ole ihan helppoa nousta sängystä ja lähteä ulos. Majapaikkaani olisi saanut tilata seitsemällä eurolla aamupalan, mutta se oli kahvia ja croisanttia -tyyppinen, joten kieltäydyin. Olin varmaan jo tunnin kävellyt pitkin vanhaa kaupunkia, kun mikään kahvila ei tuntunut sopivalta. Aloin jo miettiä jättäväni aamiaisen kokonaan väliin ja siirtyväni suoraan lounaaseen. Kunnes näin yhdessä ikkunassa hyvännäköisiä sämpylöitä ja tien toisella puolella puiston ja penkin. Lounaalle menoa välttelin yrittämällä mennä vähäksi aikaa nukkumaan. Asuntoni oli niin meluisa, että en saanut yöllä juuri nukuttua. Ei päiväunistakaan mitään tullut, paitsi nälkä. Mutta reipastuin ja löysin salaatin ja jälkiruokaakin. Ei ihan huonosti kuitenkaan. Ai ei? Lähes koko päivä syömättä!
Toinen päivä on aina helpompi. Näinköhän… Asuntoni alakerrassa oli kaksikin kahvilaa, mutta kas, jotain vikaa niissäkin minusta oli. En vain saanut mentyä aamupalalle. En niihin enkä mihinkään muuallekaan. Mutta kun päivä eteni, ei nälkä suorastaan ohi mennyt. Mutta sitten löytyi paratiisi, kauppahalli joen vastarannalta. Harkitsin muuttamista sen naapuriin. En olisi koko ajan nälkäinen. Juustolautanen, kinkkuannos ja lasi viiniä olivat kuin keidas.
”Tiedättekö sen rohkean maailmanmatkaajan, joka sitten Portugalissa menee italialaiseen ravintolaan hotelliaan vastapäätä? Jep jep.” (Minä Twitterissä)
Aamuni pelastuivat, kun vaihdoin elelemään hotelleihin. Niissä tarjoiltiin aamupalaa. Ihanan helppoa. Yritykseni saada lounasta sen sijaan tyssäsivät tien päällä kuitenkin usein siihen, että kertakaikkiaan en löytänyt ravintoloita kylistä, joihin menin. Jossain jopa kysyin ja seurasin käden osoittamaan suuntaan. En löytänyt. Ostin banaaneja. Tai päädyin huoltoasemalle ostamaan sämpylän. Oikeasti! Kuinka alas voi ihminen vajota. Paikallinen motarinvarsikuppila oli ankeampi kuin meidän ABC:t. Vielä uudelta tuoksuva Mersu oli viihtyisämpi. Vedin siinä sitten sämpylää auringonpaisteessa, ovi auki, kuskin penkillä istuen ja mietin, että en minä ihan voittajana tästä selvinnyt. Ja vielä illalla varisi leivänmuruja puseron alta.
”Sämpylä ja nata. Ei ihminen muuta tartte. Jestas, miten huonosti olen tällä matkalla syönyt. ABC:llä viihtyisämpää syödä autossa kuin sisällä. Kaamea mesta.” (Minä WhatsAppissa)
Douron laaksoon kun pääsin, asettauduin hotelliini, söin supermarketista ostamani kaksi (!) nataa ja mietin, että luulisi nelikymppisen muijan itselleen ruokaa löytävän. Ja löysikin kyllä. Hotellilta neuvottiin, että kilsan päässä on pari ravintolaa, tämä on niistä paras, mene sinne. Ai että! Minulla oli selvät sävelet. Tiesin, mihin mennä, sain hyvää ruokaa enkä mennyt nukkumaan nälkäisenä. Kyllä, niinkin saattoi Portossa käydä…
Bragassa pärjäsin pitkälle matkalla ostamallani huoltoasemasämpylällä. Illalla reippaana lähdin vanhan kaupungin kaduille. Tiesin siellä olevan paljon pieniä ravintoloita. Kaikki näyttivät jotenkin hankalilta. Liikaa ihmisiä. Liian vähän ihmisiä. Ei ketään. Ruokalista vain portugaliksi. Johan niitä oli syitä. Mutta hotellia vastapäätä oli italialainen. Sopivasti puoliksi täynnä. Sanoinkin tarjoilijalle, että vähän on kyllä synti juoda italialaista viiniä Portugalissa. Hän ymmärsi. Mutta tärkeintä oli, että sain mentyä.
Viimeinen päivä oli mestarisuoritus. Aamupala tietenkin kivasti hotellilla, lounassalaatti yhtä helposti terassilla auringossa. Mutta sitten tuli ilta. Googlailin kivan cocktailbaarin. Setra. Muista se, jos milloin tulet Bragaan. Mutta tyhjään mahaan ei ehkä kannata kovin monta cocktailia imaista. Niinpä kirjoitan tämän loppuun, nautin tuon ainokaisen ja lähden etsimään ruokaa. Aina on se kiva italialainen… (p.s. Hotellia vastapäätä oli toinenkin paikka. Sieltä sai hyvän salaatin.)
Näin tässä kävi. Kokenut maailmanmatkaaja nälässä, osa Portugali.
26 comments
Ai kun tuo kuulosti tutulta, aivan kuin minä työmatkollani ulkomailla 😊 Löydän kaikki syyt, miksi en juuri ”tänä” iltana viitsi lähteä yksin syömään ja tien päällä autossa on niiiiin kätevä syödä nopsasti… Lomamatkoilla seurana onneksi rakas aviomieheni, muuten voisi jo ankeaksi käydä. Mutta sun tarinastasi löytyi kultareunus, kun pääsit näin yhdistämään samalla reissulla kaksi ehdotonta suosikkimaatani: Portugalin ja Italian👍
En oikein ymmärrä, miten tämä näin vaikeaksi tällä kertaa muuttui. Porto ja Braga olivat täynnä ravintoloita. Mutta jokin tökki. Toisaalta tämä koko matka oli vähän vaikea yksin. Siitä lisää joskus myöhemmin.
Hihittelin itsekseni postausta lukiessa, sillä tämä kaikki olisi voinut tapahtua minulle. En tajua, miten se yksin ruokapaikan löytäminen/valitseminen on niin pirullisen vaikeaa! Tekosyitä piisaa, eikä mikään paikka tunnu oikealta. Oma hotellihuone ja naapuritalon pikaruokala alkavat tuntua liiankin houkuttelevilta ja usein nukkumaan mennessä nälkä kurnii. Vertaistukea siis tarjolla! Olen lähdössä parin viikon päästä Portoon, saas nähdä miten ämmän käy. 😀
Yritä pärjätä Portossa. Ota mukaan joku, jota tuijotella silmiin. Se oli yksi syy, miksi moni paikka tuntui hankalalta… olin muuten ihan vähällä mennä Burger Kingiin Portossa. En onneksi mennyt!
Heh, tavallaan mukava kuulla, että sattuu sitä kokeneemmallekin! Mua jotenkin aina ahdistaa ajatus illallisesta yksin jossain ravintolassa, vaikka se hölmöä onkin. Syödä kun kuitenkin pitää. Mutta en kyllä muutenkaan viihdy reissussa erityisen hyvin yksin, se tuli todettua viime kesänä. Kaipaan aina keskusteluseuraa, mieluiten tuttua sellaista. Tietysti jos vaihtoehdot olisivat, että joko en matkusta ollenkaan tai matkustan yksin, niin en epäröisi hetkeäkään lähteä yksin minne vain. Pääasiahan kuitenkin on, että pääsee reissuun. 🙂
Minulle yksin oleminen on henkireikä. Viihdyn yleensä hyvin. Lähes aina saan syödäksenikin. Olen huomannut, että syöminen on Aasiassa yksin helpompaa kuin Euroopassa. En tiedä, mistä se johtuu.
Niin tuttua! Mikä siinä onkin, että yksin ollessa ei oikein mikään ravintola kelpaa, vaan nälkäisenä yrittää etsiä sopivinta vaihtoehtoa.. ja lopulta päätyy syömään lähimarketista ostettua jogurttia hotellihuoneeseen. Tai sitten jos johonkin ravintolaan uskaltautuu lopulta menemään, päätyy sinne joka päivä huolimatta siitä, oliko ruoka hyvää vai ei.
Minulle ei ole tuttua, että ravintola ruoasta välittämättä, mutta sen sijaan taannoin Italiassa menin sen perusteella, mistä sai tiettyä ruokalajia. Vetelin viikkoja putkeen suunnilleen vain sitä yhtä ruokaa. Se helpotti ravintolaan menemistä, kun tiesin, mitä aion syödä. Portugalissa löysin kaupungeista tosi huonosti ruokakauppoja. Ei ollut jugurttivaihtoehtoa. 🙂
Ai että, olipas hauska näkökulma yksin matkailuun! :’D Tää olisi itselleni ehdottomasti epämieluisin asia, jos lähtisin reissuun yksin.
Tähänkin olen alkanut tottua. Yksin syöminen on ihan normaalia. Pitäähän ihmisen syödä. Mutta jotenkin nyt vaan oli keskimääräistä vähän hankalampaa. 😀
Kerrassaan sujuva teksti – ei voi olla nauramatta! Pahoittelut nauruista. 😉 On muuten kiinnostava näkökulma yksin matkailuun!
Asun Italiassa ja lähimatkailen usein lähiympäristössäni. Ruokailu on minullekin usein se vaikein juttu. On niin helppo löytää syitä olla menemättä.
Onneksi olen saanut tuntumaa yksin syömiseen lounastauolla. Toisinaan käyn itsekseni ravintolassa lounaalla eikä se tunnu enää mitenkään mahdottomalta. Muitakin yksin syöjiä on liikenteessä täällä Milanon korkeiden toimistorakennusten katveessa. Ei tarvitse yksin syödä yksin! Lomalla olisi varmasti vaikeampaa.
Seuraavalla lomalla sitten paremmin! 🙂
Syöminen on se, mistä aina kysytään, kun puhutaan yksin matkustamisesta. Minustakin lounas on usein helppo. Jostain syystä Portugali teki siinäkin poikkeuksen. Ja juu, tokihan tälle nauraa sai. En minä ihan vakavalla naamalla kirjoittanut, vaikka kaikki totta olikin.
Viime kevään yksin reissaamisen jäljiltä kuvittelen olevani niskan päällä tämän kanssa. Mutta apua, nyt alkoi pelottaa. Edellisestä kerrasta on taas niin paljon aikaa. Pakko siis lähteä mahdollisimman pian testaamaan, kuinka mun käy.
Juu, tämä tuntuu olevan näitä, että kun tuudittautuu siihen, että johan minä olen vanha tekijä, huomaakin syövänsä huoltsikkasämpylää ja käyvänsä italialaisessa, joka on lähellä. Kas kun en hotellin ravintolaan mennyt. Sekin vaihtoehto oli jo aika lähellä. 😀
Olipa lohduttavaa lukea, että kokenutkin yksinmatkustaja ei aina onnistu yksin syömisessä. Minulle käy usein niin, että nappaan kaupasta vain sämpylän tai jogurttia ja syön sen hotellihuoneessa tai puiston penkillä. Viime reissulla yksin tunsin itseni voittajaksi, kun menin kunnon ravintolaan illalliselle yhtenä iltana. Itseni tuntien varasin ensi syksyn Kroatian reissulle itselleni huoneiston hotellihuoneen sijaan, koska ajattelin, että voin tehdä itselleni ruokaa, jos ravintolasyöminen alkaa stressata.
Tuo on oikeasti hyvä idea! Voit laittaa ruokaa tai mennä ravintolaan, fiiliksen mukaan. Ja jokaisen ravintolakerran jälkeen meneminen muuttuu aina helpommaksi. Mutta sitten tulee näitä reissuja, kun ei vaan suju. 😀
Pystyin ihan vedet silmissä samaistumaan tähän! Jotenkin sitä katselee ravintoloita aina ihan eri silmällä, kun on yksin liikkeellä. Tuntuu “väärältä” mennä ravintolaan viemään koko monipaikkainen pöytä, varsinkin jos siellä on täyden näköistä! Ja liian tyhjät paikat ovat usein melkoisen varoittava merkki. Itsekin söin juuri Zürichissä lounasta aivan täpötäydessä ravintolassa baaritiskillä, missä tunsin oloni kovin kotoisaksi, kun tiesin, etten nyt vie yhdenkään isomman seurueen paikkaa. Tuleekohan se hetki ikinä, kun voi täydestä sydämestään nauttia yksin ravintolassa käymisestä? 😀
Minä en ajattele, että veisin toisilta paikan tai etten saisi tai voisi nauttia yksin. Jotenkin vain aina joskus meneminen tuntuu niin hirveän vaikealta. Sitten kun olen siinä ravintolassa, oleminen on nykyään jo ihan helppoa. Mutta ai mahdoton, miten tällä reissulla sisään meneminen tökki.
Minua taas ei kyllä nykyisin enää yhtään haittaa mennä yksin dinnerille, enkä siihen sen enempää kiinnitä huomiota. Miksi minulla ei olisi lupa nauttia hyvästä ravintolasta, ruuasta ja viinistä kaikella antautumuksella vain siitä syystä että olen yksin matkalla. Ja oma seura voi olla joskus parempi seura kuin joku juttukumppani. 🙂
Kuten olen aiemmissakin kommenteissa kirjoittanut, en todellakaan tiedä, mitä tällä matkalla tapahtui – tai ehkä tiedän, mutta avaan sitä postauksen verran myöhemmin. Ei minullekaan ole ongelma nauttia yksin syömisestä, enää. Mutta joskus vaihe ravintolan löytäminen vain kertakaikkiaan käy liian vaikeaksi. Minusta myös sen esille tuominen on tärkeää, että joskus yksin matkalla oleminen onkin haastavaa.
Hehe, komppaan Jenniä, en olisi ajatellut että niin kokeneella reissaajalla kuin sinä on tämä ongelma! 😀 Samaa olen kokenut minäkin. Joskus joku vinkkasi että kun ottaa kirjan mukaan ravintolaan on yksin syöminen huomattavasti helpompaa. Tiedä häntä sitten.. 😀
Kirja, lehti, puhelin, kameralla kuvien selaaminen… juu, keinoja viihtyä ravintolassa on paljon. Olen kehittynyt ihan hyväksi ravintolassa olijaksi. Ei siinä syödessä tunnu, että olen väärässä paikassa. Yleensä. Mutta tällä kertaa ongelma oli nimenomaan ravintolaan meneminen, kun ei vain kertakaikkiaan mitään tuntunut hyvältä. Ja kyllä, ihan on mahdollista, vaikka reissukilometrejä olisi takana paljon. 😀 Siinä sitten salaatti- tai pastalautasen äärellä viihdyin hyvin, saatoin ottaa alku- ja jälkiruoatkin, kunhan vain pääsin sisälle asti. 😀
Heh, joskus on kyllä ah niin vaikeaa löytää se ravintola tai kahvila, mihin haluasi istahtaa ja josta saisi jotakuinkin niitä asioita mitä tahtoo. Tai että 2 ihmistä löytää sellaisen paikan, josta molemmille löytyy jotain toiveiden mukaista syötävää ja vieläpä kohtuuhintaan. Yksin syöminen ei sinänsä ahdista, mutta just niiden omien suosikki / vakkaripaikkojen löytyminen on välillä kiven alla ja kiertelyyn ja kaarteluun menee aikaa. Sit on mukavaa, kun voi mennä jonnekin missä tietää saavansa sellaista evästä mitä toivoo ja homma sujuu mutkattomasti. Toki uusien paikkojenkin kokeilu on kivaa, joskus taas hieman hermoja testavaa, riippuen vähän maasta ja kohteesta 😛
Tuokin on muuten totta, että ei ravintolan valinta välttämättä seurassakaan helppoa ole. Myönnän, että varsinkin Japanissa ja Koreassa se olen ollut minä, joka on monesti todennut, että ei tuonne, en löydä syötävää. En haluaisi olla nirso enkä kai pääsääntöisesti olekaan, mutta joskus ruokaa vain on too exotic, ei voi mitään. 🙂
Ei yksin syöminen niinkään ongelma, vaan Portugalin huono ruoka ravintoloissa. Nyt sit joku joku sanoo, että ihanaa ruokaa, haluaisin tietää että mikä. Ei riitä grillattu kala ja pastel de nata. Eikä bitoque, eikä bifana.
Makuja on niin monia. Minä sain kyllä hyvin syödäkseni silloin, kun lopulta ylitin näkymättömän kynnyksen ja sain itseni ruokapöytään.