Veneretki Mekongilla

Aamukuudelta hotellin aulassa seisoi pieni hampaaton mies valmiina viemään meidät kolmen tunnin veneajelulle Mekongille. Tyyppi oli kerrassaan mainio. Meillä ei ollut yhteistä kieltä kymmentä sanaakaan, mutta yhteyden saamiseen ei enempää tarvitakaan. Retken aluksi hän antoi minulle jostakin ruokokasvista askartelemiaan kukkia, heinäsirkkoja ja vaikka mitä. Vähän väliä matkan edetessä kuului takaa ”madam”, näkyi leveä hymy, ja taas sain jonkin uuden ruokoteoksen: milloin sain kruunun päähän, milloin kaulaan ripustettavaksi jotain. Kaverilla oli aikaa siinä ajellessamme askarrella, koska uudenvuoden (siis kiinalaisen) aattona ei ollut Mekongilla ruuhkaa.

Aurinko nousi keltaisena pallona selän takaa. Se oli kaunista. Mekong on likainen. Meitä vastaan kellui milloin meloneja, milloin roskapusseja, flipfloppeja, terveyssiteitä.  Mutta kaikki tällaiset pikkuseikat on helppo unohtaa tuon auringon alla.

Noin tunnin ajomatkan päässä oli häivähdys kelluvista markkinoista, mutta vain satunnaisia veneitä uudenvuoden takia. Tiesimme tämän, mutta tokihan se oli pettymys, koska Can Tho valikoitui markkinoiden vuoksi. Sain kuitenkin ostaa limua rinnalle ajaneesta juomaveneestä. Oli siinä oma juttunsa! Arvostin, miten myyjä vinkkasi, että ehkä pitäisi ostaa venekuskillekin. Itsekkyyksissäni en tullut moista ajatelleeksi.

Kehun kuskia lisää: Aina, kun hän huomasi, että nostamme kameraa, hän hiljensi vauhtia. Kun rannalta alkoi kuulua rummutusta, jonka osasimme liittää lohikäärmekulkueeseen, mies ohjasi rantaan, jotta pääsemme katsomaan. Kulkue kuitenkin ehti mennä, vain rummutus kuului enää jostain kaukaa.

Pian markkinoiden jälkeen käännyimme pienempään kanavaan. Siinä ajelimme melkeinpä ihmisten kodeissa. Talojen terasseilla ja takaovilla oli käynnissä kaikenlaisia askareita. Jätevedet laskettiin tietenkin suoraan kanavaan. Olo oli tungetteleva mutta utelias: on mahtavaa nähdä oikeaa elämää, ihmisten arkea.

Pysähdyimme nuudelitehtaaseen, joka lienee pienimuotoinen turistinähtävyys. Periaatteessa vastustan aina näitä rysiä, mutta eipä siinä auttanut kuin rantautua, kun kuski pysäköi veneensä. Mutta kun kerran paikalla olimme ja tarjottiin mahdollisuutta osallistua valmistusprosessiin, osallistuinhan minä.

Paluumatka kanavassa tultiin ilman moottoria ja venemies souteli. Jos kovasti käytti mielikuvitusta, saattoi hetkiseksi päästä gondolitunnelmaan, mutta ohi lipuvat roskapussit helposti palauttivat romanttisista unelmista.

Can Thota halkovassa Mekongissa on jotain samaa kuin Bangkokia halkovassa Chao Phrayassa: sitä pitkin kulkevat ihmiset ja tavarat, sen varressa on paljon kaunista mutta myös osoituksia siitä, millainen elintaso näissä maissa on. Kaiken tämän näkemisestä olen taas kiitollinen.