Sapa moottoripyörän kyydissä

Sapa moottoripyörän kyydissä

Sapa ei ainakaan ole tunnettu hyväkuntoisesta tieverkostosta. Tietenkin olisin halunnut vuokrata skootterin, mutta eipä olisi tarvinnut ajaa kauas kylästä, kun tie oli sellaista louhikkoa, että olisin kääntynyt takaisin, palannut vuokraamoon ja sanonut, että pitäkää moponne. Suinkaan tämä ei ole teiden ainoa olemus. Suurimmaksi osaksi ne ovat hyvinkin ajettavia. Louhikot ja paremmat osuudet pääsin kokemaan istumalla kyydissä. Koska mieli teki tien päälle, hommasin kuskin ja istuin kyydissä. Pystyinpähän nauttimaan maisemistakin enemmän kuin ajamalla itse ja keskittymällä liikenteeseen. 

Voi vihreys! Voi riisiterassit sentään! 

Sapa

Sapa

Sapa

Sapa

Olin trekkireissulla tavannut meksikolaisen tytön, jonka olkapää oli pahasti ruvella. Oli kaatunut moottoripyörällä. Oli pysähtyneenä, kun auto ajoi takarenkaaseen. Hänellä oli ollut hyvä kypärä, sellainen joka peittää myös posket. Pää ei ollut lyönyt kovaa asvalttiin, mutta osunut kuitenkin ja selvinnyt täysin vammoitta. Häviävän pienen hetken harkitsin retken perumista. Mutta jokainen motoristi kaatuu joskus. On minulla omat arpeni, ihan itse ajetut. Toisen kerran harkitsin perumista, kun näin minulle tarjotun kypärän olevan mallia riisikulho. Mutta siinä vakuuttelivat kuski ja respan mies, että 12-vuotiaasta on täällä motolla pistelty menemään. 

Tiesin istuvani miehen kyydissä hyvinkin työpäivän verran. Alkuun yritin vetää äijähaarassa, mutta nopeasti oli luovutettava, rentoutettava jalkoja niin paljon kuin noilla teillä pystyi ja unohdettava, että siinä me hinkutamme toisiamme vasten pitkin maantietä. Kuski oli oikeasti hyvä, ja suurimmaksi osaksi tunsin oloni turvalliseksi, mutta myönnän aika paljon ennemmän katsoneeni tietä kuin olisin halunnut katsoa. 

Voi Sapa sun maisemia! 

Sapa

Sapa

Sapa

Sapa

Jos trekkiretken opas puhui pehmeitä, puhui kuskini hyvinkin realistisesti elämästä kylissä: aikaisesta naimisiinmenosta, teiniäideistä, etenkin tyttöjen koulujen kesken jättämisestä, jopa tyttöjen myymisestä. Olin myös itse edeltävänä päivänä sortunut alkeellisen virheeseen: älä koskaan osta mitään lapsilta! Minä olin ostanut ranteeseen sidottavan nauhan. Onneksi maksoin siitä todella vähän. Kun lapset oppivat, että turistibisneksellä muodossa tai toisessa voi tienata rahaa, siinä on taas yksi syy jättää koulut käymättä, vaikka koulutus on näille etnisille vähemmistöille ilmaista. 

On inhottava tunne huomata, että kaikken kauniiseenkin turtuu. Kun alkumatkasta huokailin joka toisen mutkan jälkeen ”How beautiful!” tai ”Amazing!”, huokailu loppui aika nopeasti. Aijaa, tätä samaa. Jaa jaa, näitä peltoja. Mutta kun ajoimme vähän pidemmälle, maisema muuttui. Siinä oli taas jotain uutta. Ja taas pyysin pysähtymään, että jos minä pari valokuvaa ottaisin.

Säästä sanotaan, että se muuttuu Sapassa kun naisen mieli. Mitä kummaa se sellainen tarkoittaa, kysyn vain?!? Mutta niin se teki. Välillä pitelimme sadetta hetken, toisinaan näki, miten vähän alempana rinteessä paistoi aurinko, vaikka itse ajoimme sateessa. Välillä ajoimme pilvien yläpuolella, kun ne painavina roikkuivat laaksossa. Muuttuva maisema on osa viehätystä. Ei sateesta erityisesti haittaa ollut, kun aikaa oli koko päivä ja kunnon sadekamat mukana. 

Sapa

Sapa

Sapa

Sapa

Tiellä näkee eläintä jos jonkinlaista. Taloista juoksentelevat koirat ovat tietenkin ihan perussettiä. Yksikseen kävelylle lähteneitä nautoja näkyi pari. ”Lonely rider”, tokaisin ja sain kuskin nauramaan. Keskellä tietää määkimiskisaa pitävä vuohikaksikko oli hupaisa. Hevoset ovat Vietnamissa kamalan laihoja. Ankat, hanhet ja kanat perheineen toki vaappuvat tiellä tai säntäilevät sinne tänne. Mutta kyllä hetkeksi panee miettimään, kuinka viisasta on ajaa monipäisen puhvelilauman välistä. Leppoisia kuulemma ovat, mitä nyt miespuoliset joskus vihaisia. Mutta sitten kohta oli pari puhvelia kylpemässä pientareella ojassa. Pian taas rinteellä on lauma ja alarinteessä makaamassa pari. Niiden päällä lekottelee pari pikkupoikaa. Puhvelien vahtiminen on nappuloiden hommaa. Ne täytyy pitää poissa riisipelloilta – siis ne puhvelit. 

Sapa on teiden paikoin kaameasta kunnosta huolimatta kuin tehty moottoripyöräajelulle: mutkittelevat tiet, kauniit maisemat, paljon paikkoja, joihin pysähtyä levähtämään. Kolmella dollarilla päivä näytettiin vuokrattavan motoja. Siihen kun laske muutaman dollarin bensaan ja saman verran ruokaan, pysytään varmaan alle kymmenessä eurossa. Siihen nähden oma retkeni (85 $) oli ihan hirveän kallis. Jos mukana olisi ollut kaveri, joka olisi rohkaissut pahimmissa paikoissa, hyvin minä olisin kai vetänyt itsekin. Mutta näin oli hyvä. Ei retki ehkä ihan hintansa arvoinen ollut, mutta varaamalla suoraan kuskilta hinta varmaan olisi järkevä. Minulla on yhteystiedot, jos haluat. Toki näin pari taloa, pari käsityöläistä (tällä kertaa kai oikeasti asuttavia taloja ja oikeaa käsityötä), pieniä possuja, joita en olisi nähnyt itsekseni, ja kuulin paljon paikallisesta elämästä. Nämä tarinat olivat kyllä hyvinkin muutaman kympin arvoisia. 

Sapa

Sapa

Sapa

Sapa

Next Post:
Previous Post:
There are 10 comments for this article
  1. Sandra / Terveiset at 09:47

    Kauniita maisemia tosiaan 🙂 Se on kyllä välillä huolestuttavaa, kun välillä kauniisiin maisemiin turtuu niin nopsaan. Tuntuu aina vähän hupsulle. Vietnamissa olisi pitänyt kyllä päästä kiertämään vähän enemmän ja isommalla budjetilla 😀 Taidettiin mennä sinä vuonna aivan naurettavan vähällä ja mietittiin välillä jopa syökö tänään ruoan joka maksaa euron vai puolitoista. 😀

    • Annika Author at 14:01

      Auts. Siis tuo budjetti. :O Vietnam kyllä on varsin edullinen budjettimatkailijalle. Tämä moottoripyöräretki nyt oli poikkeuksellisen kallis, mutta vaikkapa monen tunnin patikkaretki kuljetuksineen ja lounaineen 15 dollaria. Ole kyllä aina kadehtinut tyyppejä, jotka matkustavat tosi halvalla. Omasta vaatimustasosta tinkimällä olisi mahdollisuus olla kerralla pidempään tai matkustaa useammin.

  2. Maailman äärellä / Heidi at 10:08

    On ihania maisemia. Minäkin tykkäisin! Tämä voisi olla Vietnamia, josta tykäisin enemmän kuin siitä, mitä olen nähnyt (Saigon, ympäröivä (likainen) maaseutu ja Phu Quoc). Ja heti mietin, olisiko siellä patikkapolkuja kuljettavaksi…
    On tällaisessa opasretkessäkin varmasti puolensa, niin kuin sanoit, nämä kaikki mielenkiintoiset tarinat olisi yksin pörrätessä jäänyt kuulematta.
    Viimeinen kuva on ihan mahtava!

    • Annika Author at 10:30

      Kyllä vain Sapassa pääsee patikoimaan. Yhdestä reitistä kirjoitin jo jutunkin. Luonnon ystävälle pohjoinen Vietnam on epäilemättä maan parasta aluetta. Phu Quoc taitaa olla jo liian turistinen. tuntuu, että siitä ei oikein hyvää enää kirjoitella.

  3. VEERAPIRITA / AURINKORASVAA JA ALOE VEERAA at 08:57

    Siisti ja hurja kokemus ollut varmasti! Kiva, että oppaasi on kertonut myös paljon miten oikeasti alueella menee ja kertonut myös varjopuolia. Itsestä on aina niin mielenkiintoista kuulla eri matkakohteissa paikallisten tavasta elää.

    Hauskasti sanottu tuo naisen mieli, mikä kyllä pitää hyvin paikkaansa vertauskuvana. :’D

    • Annika Author at 11:50

      Siistiä se kyllä oli! Alaselkä ja takamus olivat kyllä aika kovilla, mutta onneksi Sapassa oli myös ihan hyviä hierojia. 🙂 Hurjana en sinänsä osannut matkaa pitää, jollei kypärän luokatoman huonoja turvallisuusominaisuuksia lasketa. 🙂 Mutta voi että maisemat olivat kauniita, ja oikeastaan jonkun mielestä huonoksi määriteltävä sää oli oikeastaan juuri hyvä. Loi erilaisia tunnelmia.

  4. Sisko / Hieman_vino at 10:52

    Kyllä tuolla näki valitettavan paljon todella nuoria naisia/tyttöjä, joilla oli vauvat selkärepuissa. Siitä ne hotellin edestä mukaan lähti ja koko matkan mukana Sapan rinteillä käveli. Opas oli kyllä mies, mutta muut paikalliset naisia. Reitin lopussa nämä nuoret naisenalut yrittivät myydä jos vaikka mitä ja mielestäni kovaan hintaan. Lopulta tein saman virheen ja ostin heiltä lapsilleni muistot. Kovasti myös kauhistelivat sitä, miten voin olla mtkalla ilman miestäni. Monesti jouduin vakuuttelemaan, että kyllä se on ihan normaalia ja hyväksyttävää. 🙂

    • Annika Author at 11:53

      Minä sanoin kävelyretkellä kaikille kategorisesti ei. En edes halunnut nähdä tavaroita, koska samaa luultavasti Kiinasta tuotua bulkkikamaa kantoivat repuissaan kuin oli myynnissä Sapan markkinoilla. Ei käsityöstä tietoakaan. Mutta sitten hellyin ostamaan nauhan sidottavaksi käteeni. Se on ranteessa edelleen 1,5 kuukauden kuluttua värit yhtä kauniina ja kirkkaina. Muistuttaa siis koko ajan omasta typeryydestäni. 🙂

  5. jonnahah / Allergic to Kiwi at 11:48

    On ne hienoja maisemia, tosin se on kyllä ihan totta että maisemaan kuin maisemaan turtuu jossain vaiheessa ja kaikki alkaa näyttää samanlaiselta. Onneksi yleensä turtuminen katoaa kun saman maiseman näkee eri vuorokauden aikaan tai eri valossa.

    • Annika Author at 11:55

      Toisaalta olisi kamalan rankkaa olla äärimmäisen haltioissaan tuntikausia tai kuukausikaupalla, riippuen reissun pituudesta. 🙂 Mutta toisaalta onneksi olen innostuvaa sorttia ja pienen notkahduksen jälkeen pääsen nousuun taas.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.