Sohvaperuna kiipeää viidakossa

Gorilla-aamuna kuulosti, kuin ulkona sataisi kaatamalla. Passitin miehen avaamaan oven ja tekemään säähavaintoja. Sateen ääni kuului ilmeisesti tuulessa huojuvista banaanipuista bungalowin ulkopuolelta. Luonnon äänet hämäävät! Luulinhan minä Keniassa keskellä yötä rääkynyttä eläintä vähintään puolimetriseksi sammakoksi, mutta se oli apina.

Lodgelta oli lyhyt ajomatka gorillakeskukseen, ja matkalla näkyi ainakin puoli tusinaa vastaavaa lodgea, jotka kaikki ovat täällä vain gorillaturismia varten. Toistakymmentä maastoautoa valui vähitellen odottelemaan lähtöä. Kaikkien olisi pitänyt mennä katsomaan jotain videota, mutta aika nopeasti porukka kääntyi takaisin ovelta: me mitään videoita, missä ovat oikeat gorillat!

Siinä odotellessa oli aikaa tarkkailla muita turisteja. Kuinka urheilullisilta ja valmistautuneilta kaikki vaikuttivatkaan. Tietenkään meillä ei ollut teknisiä paitoja, jotka hengittäisivät ja pitäisivät ihon kuivana. Ei ollut kunnollisia vaellussukkia lahkeiden yli vedettäväksi, saati erillisiä nilkasta polveen yltäviä säärystimiä, jotka suojaisivat kai joltakin. Reppukin oli jäänyt kotiin. Marikassi vaikutti niin epäulkoilmaihmisen varusteelta kuin vain voi olla. Kas kun en käsilaukkua ottanut! Onneksi sentään oli pitkälahkeiset housut ja -hihainen paita. Käsineistä kukaan ei ollut maininnut mitään, mutta jos ikinä päädyt rämpimään viidakkoon, suosittelen ottamaan. On helpompi tarttua kiinni oksiin, ottaa maasta tukea ja säästyy haavoilta. Taistelu puun oksa vs. minä päättyi oksan voittoon ja kunnolla verta vuotavaan vekkiin sormessa.

Mutta takaisin gorillakeskukseen. Meidät jaettiin ryhmiin. Päädyimme yksiin saksalaisen pariskunnan, eteläafrikkalaisen perheen ja yhden yksin matkassa olleen (ehkä saksalaisen) naisen kanssa tavoitteenamme löytää Mubare-niminen perhe. Sen vetonaula oli ehdottomasti muutaman viikon ikäinen pikkugorilla. Mukaan lähtisi opas, pari kaveria aseiden kanssa vuoristoelefanttien ja muiden varalta sekä kantajia, jos sellaisen haluaisimme palkata. Kun alkoi selvitä, että edellisenä päivänä samaa gorillaperhettä oli etsitty kolme tuntia ja taivallettu toinen mokoma takaisin, vahvistui, että kantaja lienee hyvästä. Viisi litraa vettä ja eväät painoivat kuitenkin aika paljon ihan virkeänäkin, saati väsyneenä. Kantajan taksa on minimissään 15 dollaria, ja ylärajaa ei ole. He saavat keikan kuukaudessa, ja näillä palkoilla autetaan koko yhteisöä.

Ajoimme kantaja kyydissä autolla osan matkaa. Kun Enockin oli aika jättää meidät jalkamiehiksi, selvisi viimeistään, mihin olimme ryhtymässä: 1500 metristä 2000:een, alkuun vuoren rinnettä ylös tietä pitkin, sitten polkua ja myöhemmin umpiviidakossa. Lämpötila huiteli nopeasti lähellä kolmeakymmentä. Ensimmäisellä taukopaikalla uskoin akillesjänteiden sanovan poks, mutta hyvinhän jalat lopulta kantoivat.

Maisemat olivat kertakaikkiaan upeita. Rinteessä oli kyliä, naisia kuokkimasa peltoja, lapsia töissä lehmäpaimenena, kirkko ja koulukin, ja kun uskoimme, ettei enää voi tulla asutusta vastaan, nousi jostain taas talo tai pari. Jotenkin kaikki vain tuntui niin epätodelliselta: tässä me vaellamme hikisinä 500 dollarin gorillaretkellämme, ja nämä ihmiset asuvat noilla rinteillä aina. Älyttömän kalliilla hinnalla on kai ainakin se vaikutus, että harvinaisia vuorigorilloja pystytään suojelemaan, ettei ihminen viljelyksineen valtaa niiltä kaikkea alaa, kuten kuulemma Kongossa on alkanut jo käydä.

Kulkuväylät muuttuivat koko ajan kapeammiksi, ja matka jatkui koko ajan korkeammalle. Ei siinä joutanut maisemia katselemaan, kun kaikki huomio oli jaloissa ja siinä, mihin ne seuraavaksi kannattaa asetella. Ajatuksetkin kiersivät alkeellisissa asioissa: mitä jos tulee armoton vessahätä? Isot asiat pitäisi haudata mahdollisimman syvälle. Kenellä on lapio?

Tunnin verran edellämme oli lähtenyt pari opasta etsimään gorilloja. Kaikessa tyhmyydessäni kuvittelin niiden pesivän jossain, ja kun saavumme niiden luo, ne siinä hengailevat kuvattavina (kärjistys!). Niin komeita kuvia olen leikkivistä gorilloista nähnyt. Juu eivät pesi vaan vaeltelevat etsimässä suuhunpantavaa. Pysähdyimme rinteeseen, jossa oikeastaan ei pystynyt edes seisomaan vaan oli pakko istua, jotta pysyisi aloillaan. Oli odotettava, että opas saa etsimään lähteneiltä tiedon, mihin suuntaan meidän olisi jatkettava. Tähän mennessä olimme vaeltaneet vajaat kaksi tuntia. Ehkä kymmenessä minuutissa saimme luvan jatkaa matkaa. Eteläafrikkalaismies kysyi sen, mitä mekin olimme miettineet: jos istumme aloillamme, tulisivatko gorillat meidän luoksemme. Ei kuulemma kannattanut laskea sen varaan.

Enää emme jatkaneet kauaa, kun tuli ohje ottaa viimeiset huikat vettä, jättää kaikki ylimääräinen tavara kantajalle – ja tuntimme gorillojen kanssa sai alkaa.