Vuorigorillojen kotona Bwindissä Ugandassa

Vuorigorillojen kotona Bwindissä Ugandassa

Kun viimeiset vesihuikat oli otettu ja kantajat jätetty tavaroinemme, oli aika lähestyä gorilloja. Kuten viimeksi sanoin, minulla oli aivan kertakaikkiaan väärä käsitys gorillojen elämästä ja saatavilla olemisesta. Esimerkiksi Instagramissa näkemissäni kuvissa pikku gorillat suunnilleen poseerasivat kameralle. Sen sijaan me näimme alkuun lähinnä todella tiheää pusikkoa ja sen sisällä hämärästi jotain mustaa.

Jostain oksiston lomasta kuitenkin lähes heti näkyi se, mikä oli voimaannuttanut jaksamaan, kun kiipeäminen alkoi tuntui turhan raskaalta: aivan erityisen pienen gorillan musta, pyöreä nassu. Näin siitä vain vilauksen, kun emo jo veti jälkeläisensä suojaan. Pieni oli ilmeisesti vain kolmisen viikkoa vanha. Muiden gorillojen kohdalla oppaat karsivat viidakkoveitsillä oksistoa paremmn näkyvyyden vuoksi, mutta tämä kaksikko sai olla rauhassa suojassa.

PAP80678

PAP80696

PAP80749

gorilla

Seuraavaksi näimme silverbackin, lauman johtajauroksen, joka varsin rentona makaili, välillä söi ja venytteli. Komea oli kaveri – ja iso! Maasto oikeasti oli vaikeakulkuista, ja tässä ensimmäisellä paikalla liikuimme verrattain jyrkässä rinteessä. Ihan vuohen ketteryydellä en koe rinteestä selvinneeni, mutta pakko siinä oli temppuilla edestakaisin hyvien kuvauspaikkojen toivossa. Kuvia on epäilemättä satoja, ja epäonnistuneita aika lähellä saman verran, koska tarkentaminen puskaan ei ole ihan sitä, mihin lahjani ja kalustoni riittävät.

Kun silverback lähti liikkeelle, sitä lähtivät seuraamaan sekä laumansa että koko turistiremmi oppaineen. Kiertelimme 1,5 tuntia pitkin viidakkoa. Välillä kaikki gorillat olivat piilossa, kohta taas ainakin yksi sellaisella etäisyydellä, että lehvästöä vähän karsimalla sai kohtuullisen näköyhteyden. Olin hirvittävän pettynyt eteläafrikkalaiseen perheeseen, joka kolmen hengen voimin oli kaikkialla aina eturivissä ja usein aika tarkalleen siihen asti, että gorilla lähti liikkeelle ja hävisi pusikkoon. Olimme kaikki maksaneet retkestä saman järjettömän kovan hinnan (500 $), joten tuntui kohtuuttomalta, että miehelle metrisine objektiiveineen pedattiin aina parhaat paikat. Jos hän tekee rahaa kuvillaan, olisi kohtuullista vaikka ottaa oma retki, ei viedä iloa muilta. Kun olivat eturivissä kaikki kolme (mies, hänen vaimonsa ja aikuinen poikansa), saattoi perheen neljäs kamera vielä olla yhdellä oppaista, joka myös tunki meidän kaikkien muiden eteen. Kerran pyysin miestä antamaan tilaa sanomalla, että lienee minun vuoroni. “Might be”, vastasi eikä väistänyt. Tällainen maksimaalinen itsekkyys pilaa aika hyvin ainakin minun tunnelmiani.

gorilla1

gorilla2

gorilla3

Meille oli gorillakeskuksessa painotettu, että lähemmäs seitsemää metriä ei saa gorilloja mennä. Eteläafrikkalaismies varsinkaan ei piitannut säännöstä ollenkaan. Hyvä ettei koskettelemaan mennyt. Välillä sääntöä oli itsekin vaikea noudattaa, kun gorillat tulivat kohti eikä mitään väistämismahdollisuutta ollut.

Kaikkialla sanottiin, että gorillojen kanssa saa olla tunnin, mutta olimme reilusti kauemmin. En tiedä, montako kertaa aina vain lähdimme perään, varsinkin silverbackin, koska sitä seuraa aina koko lauma. Alkoi itseä jo hirvittää, kuinka paljon häiritsemme gorillojen elämää. Tietenkin tämäkin lauma on tottunut ihmisiin, mutta silti. Oppaan mukaan ovat kuulemma kuitenkin kiinnostuneita vain ruuasta, eivät häiriinny ihmisestä. Toivottavasti niin.

Kun oli aika lähteä takaisin, tajusin, että olimme rämpineet pitkän matkaa rinnettä alas gorillojen perässä, joten paluu alkoi nousulla. Gorilloja seuratessa taisin olla niin innoissani, ettei mikään rämpiminen tuntunut rankalta, mutta umpiviidakko alkoi taas tuntua. Etummaisena kulki viidakkoveitsimies ja raivasi tilaa. Tavallaan rämpiminen umpiviidakossa oli aika nautinnollistakin, mutta iloa söi se, että oli pakko luonnon sijaan katsella omia varpaita. Kaikenlaiset kasvit tarttuivat jalkoihin ja yrittivät kampittaa. Toisaalta piti aika tarkkana katsoa, mistä ottaa kiinni, koska osa kasveista oli kohtuullisen piikikkäitä. Ota ehdottomasti hanskat, jos joskus satut päätymään viidakkoon.

PAP80977

PAP80990

gorilla4

gorilla6

Jossakin vuoren huipulla, suunnilleen 2000 metrissä, oli lounaan aika. Tuntui aika luksukselta istahtaa maahan ja saada käsiin boksi, jonka joku muu oli kantanut vuorelle. Olen varma, että itse olisin nääntynyt vesilitrojen ja eväiden kantamiseen, eli kantajan palkkaaminen oli ihan ehdoton teko. Seurueemme yksin matkustava nainen oli kaltaisemme hissukseen olija, mutta saksalaisen pariskunnan nainen puhui taukoamatta. Oli puhunut koko kävelyn ajan, puhui koko lounaan ajan (myös ruoka suussa) ja edelleen koko alarinteen. Hän muuten kertoi perillä gorillakeskuksessa kuluttaneensa 1820 kaloria tällä retkellä. Ottaen huomioon puhumiseen kuluneen energian ja ehkä kymmenen kiloa minua suuremman koon, voi laskea, että kohtuullisesti kulutin minäkin. Olin aika pitkään kärvistellyt järjettömän pissahädän kanssa. Lapiohommiin ei siis tarvinnut ruveta, mutta kyllä tuntui aika hassulta kaupunkilaistytön käydä kyykkimässä ugandalaisessa viidakossa (pehmopaperit tietenkin mukana, ja tietenkin paluumatkalle mukaan otettuna).

Vaikka toisin voisi kuvitella, paluumatka oli minusta huomattavasti menomatkaa rankempi, kun päädyimme laskevalle osuudelle. Liukkaalla hiekkaisella polulla oli vaikea pysyä pystyssä, kun hiekka ja kivet pyörivät kenkien alla. Varrelliset vaelluskengät olisivat epäilemättä auttaneet nilkkoja pysymään paremmin tukevina, mutta sellaisissa on liikaa pinta-alaa rakkojen ja hankaumien muodostumiselle, koska se on kohtaloni jokseenkin kaikkien kenkien kohdalla. Niinpä luistelin varrettomilla malleillani ketterästi kuin lumiukko. Kantajista sanottiin, että tarpeen tullen he myös työntävät ja vetävät, jos joku raukka väsyy rinteeseen. Kukaan ei huomannut sanoa, että he toimivat myös tukevana kätenä, joka hidastaa lumiukon alasvyöryä.

gorilla5

Ohitimme paluumatkallakin (oli siis eri reitti kuin mennessä) pieniä kyliä tai taloryhmiä, banaaniviljelmiä, hymyileviä kasvoja. Taloja (oikeastaan majoja) katsellessa tuntui jotenkin mahdottomalta ajatella, että tämä kaikki on totta 2010-luvun maapalloistuvassa maailmassa. Ohi kävellessä tuntui, kuin kaikki olisi osa gorillanäytelmää, vaikka tietenkin se oli totta, näiden ihmisten täyttä arkea.

Kun näin Enockin hymyilevät kasvot ja jo tutuksi tulleen maasturin, oli aika voittajafiilis! 5,5 tuntia vuoristossa, koko ajan yli 1500 metrissä, paljon poluttomassa viidakossa, vähin tauoin. Ei ollenkaan hullumpi saavutus sohvaperunalta. Ja mukaan tarttui muistoja, toivottavasti unohtumattomia. Sitä paitsi tämä oli ihan diplomin arvoinen suoritus: gorillakeskuksessa saimme jokainen kunniakirjan viidakkoseikkailusta.

PAP81015

PAP81017

Jos ikinä lähdet katsomaan gorilloja, suosittelen kunnon varusteita (hengittävät vaatteet, pitkät hihat ja lahkeet, varrelliset vaelluskengät, jotka tietenkin olet sisäänajanut monia kertoja ennen viidakkoa, ja paksuhkot hanskat). Ota ehdottomasti kantaja, jollet ole aivan huippukonnossa. Kuten meillekin sanottiin, väsyneenä jokainen lisäkilo todella alkaa tuntua. 15 dollaria on aika pieni hinta. Me maksoimme tuplasti, koska kantoi kaksi laukkua ja tarjoutui itse paikoin jeesaamaan jyrkimmissä paikoissa. Vuodenajoista täällä Ugandassa en tiedä. Sataa kai voi milloin vain. Meille kävi tuuri, kun ei pisaraakaan tullut eikä juuri pilviä näkynyt – tai ehkä ei käynyt, koska oli älyttömän kuuma, mutta makuasioitahan nämä sääjutut ovat.

Ai oliko kaikki 500 dollarin (kuulemma vuoden 2014 alun jälkeen varanneille satasen enemmän) arvoista? Joudun vastaamaan nykäsläisittäin: ehkä oli, ehkä ei. Koska gorillat ovat koko maan turismin vetonaula, olisi kai merkillistä jättää ne näkemättä. Kotona epäilemättä ajattelisin, että väärästä paikasta säästimme. Ei se mikään superkokemus ollut, mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen. En sanoisi rahallisesti olleen satojen eurojen juttu, mutta ei kukaan kysynyt, paljonko haluaisimme maksaa. Ymmärrän kuitenkin, mitä kaikkea dollareillamme saa aikaan, mutta toisaalta meneekö kaikki ugandalaisten hyvinvointiin ja gorillojen asuinseutujen suojelemiseen? Mikä osuus Unescolla tässä on, onhan kyseessä yksi Unescon maailmaperintökohteista? Olen liian tyhmä miettiäkseni asiaa tämän enempää.

18.2.2014 väsyneenä, todella väsyneenä, mutta ihan voittajana Bwindissä

Next Post:
Previous Post:
There are 2 comments for this article
  1. Avatar
    Pirkko at 11:24

    Väsyttäviä, selvästi, nämä maailmanluokan kohteet. Tuli 16 tunnin retki Machu Picchulle mieleen tuosta loppukaneetistasi. Siitä ajasta tosin iso osa istuttiin bussissa ja junassa, mutta kuitenkin, korkealla ja kauan. Mutta oli se sen arvoista. Kuten varmaan nämä gorillatkin. Näitä once in a lifetime -juttuja 🙂

    • Avatar
      Annika / travellover maailmalla at 13:44

      Niinpä. Myöhemmin simpanssikävelyllä tapasimme ranskalaisnaisen, joka oli niin vaikuttunut gorilloista, että oli varannut toiseen paikkaan uuden retken. Kerta riitti sittenkin minulle oikein hyvin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.