No niin. Olen nelikymppinen ja nyt vasta ensimmäistä kertaa reppureissaamassa Aasiassa. Hahaa, antakaa, kun nauran vähän. Minä todellakaan en reppureissaa. Olihan minulla reppu, mutta se oli täynnä kirjoja ja elektroniikkaa (kaksi erikokoista iPadia esimerkiksi). Sen lisäksi oli 22 kiloa matkalaukkua ja kaikenlaista tarpeellista, olenhan keski-ikäinen nainen.
Olen myös ymmärtänyt, että reppureissaaminen on halpaa. Kaikki on tietenkin suhteellista. Varaamani hotellit ovat olleet 44 eurosta jonkin verran yli sataseen yöltä. 14 euron paikkoja harkitsin vain häviävän lyhyen ajan. Tännehän kuuluisi tulla 20+-ikäisenä, mutta kun minä olin sen ikäinen, internet oli hädin tuskin keksitty, halpalentoyhtiöitä ja hotels.comeja ei. Koskaan ei siis ole liian myöhäistä tehdä menetettyjä reppumatkoja päivitettynä omalle iälle ja mukavuudenhalulle sopivaksi (eli aloittaa asumalla 4½ tähden Mövenpickissä).
Lensin Finnairilla Bangkokiin, otin matkatavarat ulos ja marssin lähtöselvitykseen Bangkok Airwaysin lennolle Phuketiin. Phuketin kentällä säästin väärässä paikassa: taksi hotellille olisi ollut 900 bahtia, minibussi 200. Tiesin kyllä, että minit lähtevät tultuaan täyteen, mutta en käsittänyt, miten kauan täyttyminen voi kestää. Odotteluaikana olisin ollut taksilla jo perillä. Bussia odotellessa yksi nuorimies kävi ihan kuumana juurikin odotusajasta, kun kukaan ei osannut sanoa, kauanko menee. Olin aikeissa sanoa hänelle, että relaisi, onhan lomalla. Vähitellen alkoi kyllä minullakin lämmetä. Siinä minibussissa nököttäessä alkoi systeemi todella tuntua älyttömältä. Kun vielä samalla penkkirivillä istunut viisissäkymmenissä oleva (länskäri)mies puristeli parikymppisen (thai)kumppaninsa minihameista reittä omistajan elkein, alkoi oloni olla aika tukala.
Bussisysteemi alkoi saada entistä absurdimpia muotoja, kun pysähdyimme firman toimistolle: Kaikki ulos bussista ja toimistoon sisälle. Siellä oli jokaiselle oma virkailija, jolle kerrottiin, mihin ollaan menossa. Kerroin kohteeni jo lentokentällä, mutta se ei näemmä riittänyt. Kun lennon laskeutumisesta oli kulunut yli kaksi tuntia, en olut nähnyt vielä vilaustakaan merestä, vaikka Phuket on saari. Alkoi tulla fiilis, että muut tyypit bussissa ovat näyttelijöitä ja minua ollaan roudaamassa Venäjän halki takaisin Helsinkiin.
Patong Beachin kohdalla, vaikken kyllä vettä ollut edelleenkään nähnyt, olin hyvilläni, että minun ei ole tarkoitus viettää lomaani siellä. Olen 15 vuotta liian vanha. Jestas, miltä partyhelvetiltä se näytti. Alkoi pelottaa: onko Phuket tätä. Olin siis päättänyt tulla tänne siksi, että rantoja on kehuttu Thaimaan parhaiksi.
Aivan käsittämättömän pitkän bussiajelun jälkeen olin hotellilla (Mövenpick Resort and Spa). Se oli juuri sitä, mitä olin toivonut: merinäköala, reilun kokoinen ja kivasti laitettu uima-allas, ranta tien toisella puolella. Voin totutella aikaeroon, bakteerikantaan ja yksin olemiseen tässä pyhässä kolminaisuudessa ihan rauhassa enkä edes tarvitse muuta (paitsi että tarvitsen, itseni tuntien, mutta siis periaatteessa).
Karon Beach ei ehkä ollut paras vaihtoehto (Patongiin verrattuna kyllä, muista en tiedä). Aika aneemiselta vaikuttaa paikka ainakin yhdellä kävelyllä. Mitään aitoa en tietenkään odottanutkaan, mutta tämä on niin Playa Del Ingles (siellä koskan käymättä), että ihan pahaa tekee. Minä en halua ruokalistoja suomeksi. Joka kolmannessa liiketilassa on jonkinlainen hieromalaitos. Aika paljon on perheitä matkalla, joten toivon ja uskon, että thaihieronta on muuta kuin niitä palveluja.
Jospa huomenna Phuketin kaupunkiin. Jospa siellä näkisi thaimaalaisia muutenkin kuin vain asiakaspalvelutöissä. Tai sitten luen dekkarin loppuun, aloitan uutta, kävelen rannalla. Ei voi koskaan tietää. Pomelosalaattia pitäisi jostain löytää – vai eikö nyt ole sesonki?
