Paratiisi Ban Krutissa

Epämiellyttävän junamatkan päätteeksi minua oltiin vastassa Ban Krutin rautatieasemalla. Tulin vasta kymmenen jälkeen illalla, ja hotellin ravintola oli jo kiinni. Minua vastassa ollut mies kurvasi 7-Elevenin pihaan ja kehotti käymään ostoksilla, jos tarvitsen jotain. Jo silloin tiesin, että kahdesta yöstä ja yhdestä päivästäni Sirarut resortissa tulee loistavat. Enpä olekaan syönyt ennen kuppinuudeleita, mutta nyt ainakin tiedän, että mausteiden voimakkuus on vähän toista kuin pussinuudeleissa kotona.

Sirarunissa huolehditaan kaikesta. Hoidimme tulomuodollisuudet vasta aamulla, ja samalla Y (y:llä alkoi nimensä, siis saman miehen, jonka tapasin jo illalla) kysyi, mihin olen seuraavana päivänä jatkamassa. Kymmenen minuutin kuluttua minulle oli jo varattuna bussilippu. Aivan mieletön palvelu! Saisin relata koko päivän tarvitsematta huolehtia lainkaan, mitä seuraavaksi. Hän, tietenkin, vie minut bussille.

Paras aika tulla Ban Krutiin olisi marras-joulukuussa, mutta sää oli täydellinen nytkin. Sen puoleen aika oli parempi nyt, että missään ei ollut ketään. Hotellissa oli pari vierasta lisäkseni, rannalla kävellessäni näin yhden paikallisen teinipojan, muuten olin aivan yksin. Vain joitain kalastajia seilasi merellä.

Käytin koko päivän puhtaasti nautiskeluun. Kävelin rannalla, luin bungalowini edessä keinussa monta tuntia, tuijottelin tuulessa keinuvia kookospalmuja, kävin meressä, kävin uima-altaassa, puin sen verran uikkarin päälle vaatetta, että saatoin säädyllisesti käydä syömässä hotellin ravintolassa ja palasin taas päivystämään keinuuni. Tätä päivää olin ehkä odottanut eniten koko matkaltani, ja se oli täydellinen. 

Ei minulla edelleenkään ole mitään järkiperustetta, miksi varasin kahden makuuhuoneen aika suuren bungalowin rannalta vain itselleni ja maksoin siitä 150 euroa yöltä, mutta jos en nauti tässä elämässäni ja juuri nyt, niin koska sitten? Yhtään ei kaduta. Vain se harmittaa, että tulin myöhään ja jouduin lähtemään aikaisin, joten aikaa oli oikeastaan vain yksi päivä.

Lähtöaamuna heräsin aikaisin voidakseni vielä lähteä rannalle kävelylle. Seuraavan kerran näen merta Islannissa ja Grönlannissa, jotka eivät ole erityisen tunnettuja hiekkarannoistaan, joten piti varastoida näitä kokemuksia. Olin taas yksin, vain viiden koiran lauma jolkotteli edelläni. Niistä yksi kuitenkin kiinnostui minusta, alkoi seurata, kulki kannoilla, tuli liian lähelle. Oli se varmaan ihmisiin tottunut, oli panta ja siinä lehmänkellokin, mutta tunsin oloni epämukavaksi. Oli pakko kääntyä takaisin, saada ovi minun ja tuon olennon välille. Ehkä se vain oli leikkisä, en tiedä, mutta vieraat koirat vähän hirvittävät minua, varsinkin jos juoksentelevat itsekseen ilman omistajaa. 

Koiran lisäksi paratiisissani oli vielä toinen käärme. Miksi en vain voi tottua nuori aasialainen nainen ja isoisän ikäinen mies -pareihin? Uskon rakkauteen, kaikenlaiseen rakkauteen, mutta miksi olen niin kyyninen, että näen nämä vain molemminpuolisina hyötysuhteina, kauppasuhteina. Mitäpä se minulle kuuluu? Kysyin Y:ltä, mitä hän thai-miehenä asiasta ajattelee. “It’s from God. It’s destiny”, hän puolusteli. Sanoi naisen olevan vanhempi, kuin minä ajattelin hänen olevan. Silti Y:n iän arvasin täsmälleen oikein. Yritän omaksua saman ajattelutavan. On vain kohtaloa, johdatusta, kuka kenetkin elämässään tapaa. Vielä pitäisi alkaa uskoa johdatukseen.