Madagaskarin ylängöillä

Madagaskarin ylängöillä

Oli ihana herätä huoneesta, jossa oli lämmin. Pieni sähköpatteri oli hönkinyt vieressäni koko yön. Kuinka nautinkaan myös siitä, ettei satanut. Sininen taivas. Kirkkaansininen Afrikan taivas, 1300 metriä lähempänä kuin niillä, jotka asuvat rannalla, mikä siis selittää öisen kylmyyden. Ilman pitkää housua ei ilennyt liikkeelle lähteä, mutta sukkikset saattoi pakata (odottamaan iltaa).

Maisema matkalla kohti Antsirabea on aivan toisenlaista kuin Andasiben suunnalla: kumpuilevaa oli edelleen, korkealla oltiin vieläkin, itse asiassa taidettiin parisataa metriä vielä kivuta korkeammallekin, mutta poissa oli vihreys. Maa on ruskeaa, ja vain pelloilla kasvava ja satunnaiset puut saattoivat vihertää. Sademetsä vaihtui huomattavasti kuivempaan maastoon.

Madagaskar

Madagaskar

Madagaskar

Madagaskar

Maantien varressa on myynnissä kaikenlaista.

Elämää tienvarsikylissä on mahdotonta kuvailla. Omien tunteiden kanssa on vähän sanoin. Köyhyys on niin ilmeistä. Maantiellä ei ole harvinaista nähdä ihmisiä ilman kenkiä. Härkävankkurit vetävät taakkoja, ja jos ei ole härkiä, kärryjen edessä on ihminen. Kovimpien kuormien perässä on pari työntämässä. Kanat loikkivat pois autojen alta, lapset kulkevat parvena äidin tai vanhimman siskon ympärillä. Osa taloista on aivan kammottavia, länsistandardeilla asumiseen kelpaamattomia – ja näissä oloissa jengi elelee, vaikka lämpötila laskee yöllä vain muutamaan asteeseen näin talviaikaan.

Maaseutu on kaunista, suorastaan valokuvauksellista. Peltoja saattaa halkoa joki, vettä kannetaan ämpäreillä tai kanistereilla pään päällä kyliin. Pellot ovat terasseina rinteissä, kuin riisiviljelmät Ubudissa.

Matkalla osui silmään niin kiinnostavan näköinen kirkko, että pyysin kuskia pysähtymään. Sisälle ei päässyt, mutta kirkon tienoilla hengailleet lapset halusivat kuviin, joten niitä näppäiltiin. Äitikin tuli jostain paikalle. Tunnelma oli mukava. Pieni kohtaaminen kahden erilaisen maailman välillä. Kun kävelimme takaisin autolle, sen ympärillä parveili aika paljon enemmän väkeä. Vilkutin yhdelle, joka otti suoran katsekontaktin. Voi kuinka pettynyt oli hänen ilmeensä! Siitä oli helppo lukea, että voisit valkoinen rahakukkaro vähän raottaa kukkaronnyöriä, ei ole vilkuttamisesta iloa. Näissä tilanteissa ei tunnu pelkästään hyvältä olla se, joka pyyhältää paikalle Land Cruiserilla ja lähtee hiekka pöllyten kohti uusia seikkailuja.

Madagaskar

Madagaskar

Tulimme iltapäiväksi Antsirabeen. Kylmien ja märkien päivien jälkeen oli ihanaa istahtaa omalle terassille ja nauttia auringosta. Couleur Cafe on yksi suloisimpia hotelleja, joissa olen ollut. Mutta pikku mökin nurkassa seisova takka kertoo karua kieltä: ei lämmitystä. Pari päivää matkassa kulkenut viinikin viilenee kivasti ulkona. Ei tarvitse jääkaappia, jota ei kyllä olisi ollutkaan.  Tulta tuijotellessa on kiva juoda lasillinen, kirjoitella päivän tunnelmia ja pysyä lämpimänä, mutta miten aamulla mitenkään pystyy nousemaan peiton alta?

Madagaskar

Couleur Cafe

Madagaskar

Madagaskar

Myöhään iltapäivällä ennen auringonlaskua kävimme ajelulla kaupungilla ja pari kertaa jalkauduimme katsomaan Antsiraben keskustaa. Antananarivo on kaikessa rumuudessaan minusta viehättävä. Jos se olisi turvallinen ja jos siellä pystyisi kunnolla hengittämään (järkyttävät pakokaasut), voisin viettää siellä mieluusti päiviä. Sellaista fiilistä Antsirabesta ei tullut.

Madagaskar

Madagaskar

Madagaskar

Katukuva on aika kaoottinen. Autojen määrä on kohtuullinen, mutta tuktukien, pyöräriksojen ja minusta kaikkea ihmisarvoa alentavimpien, miesvetoisten kärryjen, sekamelskassa emme kaikkein vilkkaimmille kaduille halunneet edes sekaan. Vastaan saattoi pyöräillä poika kainalossaan kana. Yhden pakubussin katolla kaiken muun sidotun tavaran lisäksi oli kassi, josta pilkotti sorsa.

Madagaskar

Madagaskar

Madagaskar

Madagaskar

Köyhyyttä voi jäädä taivastelemaan. Siitä voi alkaa tuntea maailmantuskaa. Olen valinnut tietoisesti tarkkailijan roolin. En halua alkaa liikaa tuntea. Katselen vain ympärilleni, näen asioita, mutta en jää suremaan. Olen huomannut, että matkaillessa osaan ulkoistaa itseni.

Näin on minulle paras. Näin haluan minun Afrikkani.

Madagaskar

Madagaskar

Madagaskar

Madagaskar

Madagaskar

 

Next Post:
Previous Post:
There are 38 comments for this article
  1. Avatar
    Jenni / Unelmatrippi at 18:02

    Matkustaminen tosiaan valaisee elämän realiteetteja aivan toisella tavalla kuin vaikkapa sanomalehtien tai kirjojen lukeminen, yhtään niitä väheksymättä. Köyhyyttä on maailma täynnä. Onneksi ihminen on sitkeä ja kekseliäs otus, ja pystyy (tiettyyn pisteeseen asti) keksimään selviytymiskeinoja hyvin ankeissakin oloissa. Minun mielestäni surra ei tarvitse, mutta oivallusten ja ymmärryksen on syytä antaa tulla läpi. Meillä länsimaiseen meininkiin tottuneilla asiat ovat niin monella mittapuulla niin hyvin, ja useinkaan emme muista, että niin monissa muissa paikoissa painitaan aivan eri tasoisten haasteiden kanssa kuin meillä.

    • Avatar
      Annika Author at 18:19

      Kyllä vain matkailu avartaa. Kehitysmaa on aika erilainen lehdissä tai televisiossa kuin paikan päällä.

  2. Avatar
    Ulla at 20:14

    “Köyhyyttä voi jäädä taivastelemaan. Siitä voi alkaa tuntea maailmantuskaa. Olen valinnut tietoisesti tarkkailijan roolin. En halua alkaa liikaa tuntea. Katselen vain ympärilleni, näen asioita, mutta en jää suremaan. Olen huomannut, että matkaillessa osaan ulkoistaa itseni. Näin on minulle paras. Näin haluan minun Afrikkani.”

    Tää oli äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa. Itse olen niin herkkä aistimaan kaikki tunnelmat sydänjuuria myöten, että köyhyydestä kärsivät paikat voivat olla mulle vaikeita. Tuollainen tarkkailijana oleminen ja itsensä ulkoistaminen kuulostaa hyödylliseltä taidolta.

    • Avatar
      Annika Author at 20:20

      Olen tietoisesti opetellut. Eläinten kohdalla on vaikeampaa kuin ihmisten. Mitä sekin mahtaa minusta kertoa?

  3. Avatar
    Panu / Panun matkat at 21:11

    Suhtaudut terveesti asioihin. Maailman tuska on liian suuri kannattavaksi, joten peruslänsimaalaisen matkailijan on vain hyväksyttävä olevansa enemmän tai vähemmän tarkkailija rooliltaan. Erityisesti matkailessaan tajuaa, kuinka etuoikeutettu on useimpiin maailman ihmisiin verrattuna. Tästä postauksesta tuli omista matkakohteistani eniten mieleen Mongolia, jossa myös olivat huikeat maisemat, mutta alkeelliset elinolot. Siellä itselleni konkretisoituivat nämä kysymykset ensimmäistä kertaa. Toisaalta kyllähän jo silläkin, että matkustaa köyhiin maihin ja jättää paikalle vähän rahaa ja tapaa paikallisia ihmisiä, auttaa omalta osaltaan. Tavallaan niin vähän, mutta toisaalta niin paljon.

    • Avatar
      Annika Author at 21:35

      Kiitos Panu, että aloit pohtia kysymystä. On juurikin niin, että me etuoikeutetut länsi-ihmiset menemme vain käymään, olemme hetken, näemme, koemme. Emme pysty pelastamaan maata, kokonaista kylää tai edes yhtä ihmistä. Oman etuoikeutetun aseman kanssa tulee joskus syyllisyyksiä, mutta niitä tulee lähempänäkin kuin matkustamalla Afrikkaan.

  4. Avatar
    Ansku BCN at 21:16

    Olipa taas mielenkiintoinen “sohvamatka” minulle tuntemattomaan paikkaan. Ja todellakin, matkailu avartaa (kuin myös pienessä mittakaavassa matkajuttujen lukeminen)!

    • Avatar
      Annika Author at 21:31

      Madagaskar on länsi-ihmiselle verrattain avartava, monellakin tavalla.

  5. Avatar
    Anna / Tämä matka-blogi at 21:20

    Kolme huomiota:
    Vähän samanlaista kuin Kuubassa.
    Maksan aina, jos menen kuvaan paikallisten kanssa.
    Varaava takka olisi kiva.

    jaa, ja neljäs…. hyvät kuvat!

    • Avatar
      Annika Author at 21:30

      Minä en maksa oikeastaan koskaan kenellekään. Vain katusoittajalle, jos häntä kuvaan. LApsilta kysyin ensin luvan ottaa kuvia heistä, ja sitten halusivat kuvaan kanssani. Olisi hassua alkaa maksaa. Ne selvästi rahaa halunneet eivät olleet kuvien tyyppejä. Tietenkin raha olisi mennyt hyvään tarkoitukseen. Ehkä. Lapsille maksamisestakin ollaan niin monta mieltä. Ja kiitos. Oli hyvät olosuhteet kuvailla, kun sade oli jäänyt taakse.

  6. Avatar
    Virpi /Täynnä tie on tarinoita at 22:57

    Tuo tarkkailijan rooli on aivan järkevä asenne tuollaisissa paikoissa joissa köyhyys ja ihmisten eriarvoisuus on noin käsinkosketeltavaa. Minä olen matkustanut sen verran “hyväosaisissa” paikoissa, etten ole joutunut tuota taitoa vielä kovasti opettelemaan. Ihmisten kohdalla onnistuisin. Eläinten kohdalla ehkä en. Eli samoilla linjoilla, kun kerroit että eläinten kohdalla on ollut vaikeampaa.
    Mielenkiintoinen postaus! 🙂

    • Avatar
      Annika Author at 10:11

      Onhan tarkkailijan roolissa paljon itsekkyyttäkin. Myönnän. Mutta loma olisi aika äkkiä tosi ankea, jos vain kävisi surkuttelemaan, miten köyhiä jotkut ihmiset ovat.

  7. Avatar
    Sanna I Siveltimellä at 00:51

    Matkailu todellakin avartaa ja auttaa isomman kuvan näkemisessä. Oon ihan samoilla linjoilla, että jotenkin tuollaisissa maissa on vain ulkoistettava itsensä kurjuuden edessä. Jo se että on matkannut sinne, auttaa yleensä jollain tasolla tai välikäden kautta sitä maata. Kurjaa on tosiaan se, miten eriarvoisesti me synnymme. Kirkko oli muuten tosi symppis!

    • Avatar
      Annika Author at 10:13

      Tiedostaahan sen, että maksut matkatoimistolle, hotelleille, ravintoloille jne. hyödyttävät vain pientä osaa, ja enimmäkseen niitä, joilla asiat ovat hyvin. Mutta tietenkin toive on, että hyvinvointi myös leviäisi näissä maissa.

  8. Avatar
    Mia / Elämää ja Matkoja at 09:50

    Näinhän se on, että me länsimaissa emme osaa riittävästi arvostaa kaikkea sitä, mitä meillä on. Perusasiat ovat kunnossa; vettä, lämpöä ja ruokaa riittää, meillä on terveydenhuolto ja oikeus koulutukseen. Silti valitetetaan mitättömistäkin asioista. Välillä tekee hyvää avata silmät ja huomata miten etuoikeutettuja olemme ja auttaa mahdollisuuksien mukaan heikommassa asemassa olevia.
    Hyvä, ajatuksia herättävä kirjoitus!

    • Avatar
      Annika Author at 10:27

      Niin, kyllä me suomalaiset omassa hyvinvointikuplassamme helposti elämme. Siitä on hyvä välillä poistua, mutta lyhytaikaiseksihan vaikutus helposti jää.

  9. Avatar
    Mirka/Reason for a Season at 10:05

    Hienoja kuvia! Mielenkiintoista lukea sinun ajatuksiasi ja niistä syntyneitä kommentteja. Itse en pystyisi koskaan ulkoistamaan itseäni täysin tilanteista maailmalla. Tosin jossain määrin sitä on pakko opetella. Haluan tehdä joskus vielä työtä/vapaaehtoistyötä jossain maailmalla (heikommassa asemassa olevien parissa) ja sitäkään ei pysty tekemään, jos ei pysty itseään kasaamaan ollenkaan kärsimyksen keskellä. Ehkä se juuri onkin se, mihin itse koitan pyrkiä, että kauhistelun sijaan osaisin alkaa toimimaan jotenkin. Siis nimenomaa jotenkin, en kuvittele, että voisin pelastaa koko maailman. Ja siis pääasiassa itse tosiaan koitan toimia Suomesta käsin, koska yleensä jonkun reissun aikana mahdollisuudet ovat rajatut. Tosin se autttaa, että ei näe ihmisiä ja heidän ongelmiaan vaan tilastoina. Pienikin kohtaaminen voi olla yksittäiselle ihmiselle merkityksellinen ja jopa muuttaa jonkun elämän :). Ainiin tuo kirkko on mahtava! Kaunis Afrikka <3.

    • Avatar
      Annika Author at 10:31

      Kokonaan ulkoistaminen ei tietenkään onnistu. Ympärillä tapahtuvaa väkisinkin vähintään rekisteröi ja mielessään jotenkin prosessoi. Ihailen kaltaisiasi, jotka haluavat myös alkaa toimia. Minulla se jää jouluna rahan lahjoittamiseen Kirkon Ulkomaanavulle tai vastaavalle, mutta koska niidenkin rahoista tuntuu, että yhä suurempi osa jää organisaatioille. Pitäisi olla suorempia keinoja vaikuttaa ja auttaa.

  10. Avatar
    Henna /suurin onni at 16:02

    Tuo ulkoistaminen on pakko tehdä noissa maissa reissatessa, niin valitettavaa kuin se onkin, ja olen samaa mieltä – ostain syystä se on tosiaan vaikeampi tehdä eläinten kohdalla, siinä olen samaa mieltä. Tuolla jossain aiemmissa kommenteissa oli keskustelua siitä, pitäisikö antaa rahaa, jos kuvaa tms. Minun kokemukseni mukaan Afrikassa turisteilta tullaan avoimesti pyytämään rahaa todella usein, maasta riippuen toki, mutta esim. Malawissa tämä oli kadulla kävellessä hyvin yleistä, että tultiin melkein käsi ojossa sanomaan “give me money”. Uskoisin, että usein paras tapa auttaa on joku aivan muu kuin antaa suoraan rahaa. Kuulimme eräältä Afrikassa kasvaneelta eurooppalaissyntyiseltä herralta hyvän esimerkin tästä. Hän oli perustanut hotellin erään kylän viereen ja pyrkinyt parhaansa mukaan auttamaan kyläläisiä. Hän oli mm. rakentanut läheisille vesiputouksille ulkokeittiön, jota kylän naiset voisivat käyttää ja myydä vesiputouksilla käyville turisteille ruokaa. Meidän siellä vieraillessa ulkokeittiö oli jo aika raunioina ja kuulemma tämä business oli loppunut lyhyeen, sillä kyläläiset olivat jonkin aikaa sitä pyöritettyään todenneet, että on helpompi vain pyytää turisteilta rahaa. Samanlaisia esimerkkejä kuulimme valitettavan paljon. Taitaisi vaan olla parempi kuitenkin tukea tällaista toimintaa mahdollisimman paljon kuin antaa sitä rahaa suoraan, se harvoin johtaa mihinkään kovin kehittävään.

    Viehättäviä kuvia, jälleen kerran 🙂

    • Avatar
      Annika Author at 17:33

      Puit ajatuksiani hyvin sanoiksi. Ja vähän samaan viittasin postauksessakin, kun sanoin tunteneeni itseni käveleväksi kukkaroksi. En anna rahaa kerjääjille Suomessa enkä missään muuallakaan. Tuo kertomuksesi mies yritti juuri sitä, mitä minä haluaisin tukea: itsensä elättämistä työtä tekemällä. Mutta jos aina on niitä, jotka antavat, ei kai ole helppo kerätä motivaatiota.

  11. Avatar
    Miika ♥ Gia | matkakuume.net at 23:04

    Itsellenikin on todella haastavaa nähdä jatkuvaa, lohdutontta köyhyyttä. En aina oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Erityisen ikävää sitä on katsoa kun se ja sen lieveilmiöt kohdistuvat lapsiin.

    En juuri koskaan anna suoraan rahaa – mutta saatan ostaa sokealta, vanhalta mummolta kadun varresta myytävän pehmolelun, antaa janoiselle kerjäläiselle vasta ostetun smoothieni, lahjoittaa ylimääräisen, vähälle käytölle jääneen mekkoni rinkasta ja rahallisesti sitten tukea järjestöjä. Itse uskon että kun ihmisten asiat saadaan jossain maassa paremmalle tolalle, sitä kautta parannetaan myös eläinten elinoloja. Eläimet ovat yleensä ne jotka saavat ihmiset barrikaadeille, mutta niiden huono kohtelu on yleensä vain seuraus köyhyydestä ja huonoista oloista.

    • Avatar
      Annika Author at 23:16

      Ihan totta. Eläinten olot ovat pitkälti suoraan verrannollisia ihmisten oloihin. Toisaalta vapaana juoksevat ja kotiin illalla palaavat kanat ovat epäilemättä onnellisempia kuin suomalaiset tehobroilerit.

  12. Avatar
    Terhi / Muru Mou at 23:13

    Piti katsoa kuvat uudestaan läpi kun luin Annan kommentin, että on vähän kuin Kuubassa. No, ehkä hieman samaa näen minäkin. Upeita kuvia, ihania lapsia – mutta tuo rahajuttu on aina hieman kaksipiippuinen juttu. Koskaan en itse rahaa anna, mutta pitäisikö sittenkin jos heistä ottaa kuvia? Hmm…

    • Avatar
      Annika Author at 23:21

      Rahajuttu on hankala kyllä. Ajattelen kuitenkin, että jos joku ottaisi minusta kuvan kadulla (en tiedä, mikä sellainen tilanne olisi, mutta jos ottaisi), odottaisinko saavani siitä rahaa? En odottaisi.

  13. Avatar
    Saana · Live now – dream later at 08:20

    Mielenkiintoinen kirjoitus (upeilla kuvilla, muuten) joka on poikinut mielenkiintoisen keskustelun. En ole vielä käynyt Afrikassa, mutta köyhyyttä olen toki nähnyt. Brasilian hökkelikylistä tuli vähän samanlainen fiilis. Ihmettelin, voiko niissä huterissa lautakasoissa joku ihan oikeasti asua. Tuollaiset kokemukset auttavat ajattelemaan omaa elintasoaan ihan uudelta kantilta. Mitäs jos en nyt valittaisikaan siitä, että aina sataa. Ainakin minulla on katto pään päällä, että pääsee sateelta suojaan. Kaikilla ei ole sitäkään.

    • Avatar
      Annika Author at 11:33

      Näiden reissujen jälkeen minulle tulee aina voimakas halu luopua liiasta tavarasta ympärilläni. Näitä ensimmäisen maailman ongelmia, juu, tiedän. Minullakin iso talo ja kaikki paikat täynnä jotain kamaa. En tarkoita saavani mitään valaistusta ja tulleeni paremmaksi ihmiseksi, mutta jotenkin vain avaa silmiä, kuinka paljon vähemmälläkin tulee toimeen eikä Louis Vuittonin käsilaukku teekään on onnelliseksi.

  14. Avatar
    Erja/ Andalusian auringossa- ruokamatkablogi at 09:55

    Ja kateuspisteet leimahtivat juuri huipuunsa 🙂 Ihanasti olet tunnnelman kuviisi vanginnut, tuohon Couleur cafen ikkunakuvan toivoa antavaan rauhallisuuteen palasin muutamankin kerran <3

    • Avatar
      Annika Author at 11:30

      Voit vain kuvitella, miltä tuntui asettua ikkunaan tai sen taakse aurinkoon, kun oli ensin rämpinyt pari päivää sateisessa sademetsässä ja nukkunut kosteissa lodgeissa. 🙂

  15. Avatar
    Mirje / Kotona kaikkialla at 12:44

    Raskaita asioita nuo ihmisten eriarvoisuus ja köyhät olot, ja välillä reissatessa ne vetävät mielen todella matalaksi. Suurimman osan ajasta osaan itsekin olla tarkkailijan roolissa, mutta joskus se surkeus vain hyökii päälle. Miettii, miten voisi tilannetta auttaa. Kuitenkin olen liian itsekäs omistaakseni elämääni muiden auttamiselle, mutta jos edes pienillä asioilla: paikallisten palvelujen ostamisella, tavaralahjoituksilla, omien kokemusteni ja tiedon jakamisella eteenpäin. Ja saa siinä ainakin perspektiiviä omiin “ongelmiin” eikä tule niin pienestä enää hermostuttua.
    Aivan mahtava muuten, että reissaat näillä tuntemattomillakin alueilla ja jaat kokemuksiasi ja ajatuksiasi täällä blogissa. Tässä pääsee lukijakin näkemään vähän erilaista maailmaa 🙂

    • Avatar
      Annika Author at 15:29

      Kiitos Mirje palautteesta! Minusta kun tuntuu, että blogeista mieluiten luetaan Barcelonaa ja Thaimaata, kohteita, joissa monet käyvät. Minulla taas kohteet voivat olla näitä vähän harvinaisempia, joista tuntuu, etteivät ne oikein kiinnosta, kun ei niihin ehkä olla itse menossa.

      Minä ihailen ihmisiä, jotka ottavat elämäntyökseen toisten auttamisen. Minäkin olen aivan liian itsekäs siihen.

  16. Avatar
    Heidi at 13:30

    Sinulla on kyllä ollut todella hieno ja avartava reissu. Ja ei surkuttelu tosiaan mitään auttaisi, mutta niin kuin monissa kommenteissakin on tullut esille, pienillä teoilla voi olla suuri merkitys. Toivoisin, että myös täällä Suomessa ihmiset olisivat valmiimpia auttamaan apua tarvitsevia. Surullisena olen katsonut ja kuunnellut uutisia mm. pakolaisvastaisista mielenosoituksista. Järkyttää, miten itsekkäitä jotkut länsimaalaiset ovatkaan.

    • Avatar
      Annika Author at 15:26

      Olen myös miettinyt, mistä mielenosoitukset ja rankka vastustus johtuvat. Ehkä pelosta? Minäkin elän omassa hyvinvointikuplassani ja ennakkoluulojeni varassa, kuten aika moni muu. Aika paljon kyllä Madagaskarilla käynti taas avasi silmiä.

  17. Avatar
    Jenna | Journey Diary -matkablogi at 12:55

    Tosi kiva tunnelma näissä sun postauksissa ja saat kyllä hyvin välitettyä tuon fiiliksen ja tarinan kuvien takaa. Ihana tuo pieni kirkko ja hymyilevät lapset 🙂

    • Avatar
      Annika Author at 13:42

      Kiitos. On mukavaa kuulla, että olen onnistunut välittämään fiiliksiä. 🙂

  18. Avatar
    Tiia at 21:09

    Kyllä huomaa, että ehdin lukemaan ihan liian vähän blogeja, juurihan olit Balilla. No, joka tapauksessa, upeita kuvia ja Afrikka on kyllä todella mielenkiintoinen maanosa!

    • Avatar
      Annika Author at 22:46

      Olin Balilla kesäkuun, Madagaskarilla elokuussa. 🙂

  19. Avatar
    Kohteena maailma / Rami at 22:42

    Tämä postaus oli e r i t t ä i n hienosti kirjoitettu, tunsin että olin itse matkassa mukana – harvoin samanlaista tunnetta kokee. Erittäin hyviä kuvia, todella hienosti kirjoitettu itsensä ulkoistamisesta reissussa. Ja hei, luen kyllä vielä mielelläni Madagaskarista 🙂

    • Avatar
      Annika Author at 22:57

      Kiitos! Onneksi kirjoitin jutun jo takkatulen ääressä Antsirabessa. Kotona ei olisi enää päässyt samaan tunnelmaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.