Pingviinin matka Madagaskarilla

Se oli taas yksi väsynyt keväinen iltapäivä töissä, kun ystäväni Antin kanssa tulivat puheeksi kesäsuunnitelmat. Maininta Madagaskarista sai aikaan absurdin keskustelun ja siitä asti hyvin kantaneen vitsin: “Eikö siellä ole niitä, no sano nyt, niitä PINGVIINEJÄ?” “Minä sinulle madagaskarilaisen pingviinin näytän”, lupasin ystävälleni. Tässä se on. Sen seikkailut eivät ole ihan lapsille sopivia, vaikka tyyppi aika viattoman näköinen onkin. Antaa kaverin kertoa itse tarinansa.  

Oli lämmin ja aurinkoinen iltapäivä, ties kuinka mones peräkkäin. Tiedäthän ne päivät, jolloin kaikki ovat jossain rannalla tai syömässä jäätelöä (oikeasti kuitenkin terassilla kiskomassa kaljaa). Minä en ollut. Makailin kotona terassilla aurinkotuolissa. Minulla oli tylsää. Ihan järjettömän tylsää. Päätin lähteä vähän seikkailemaan.

Oli liian kuuma lähteä liikkeelle pelkillä räpylöillä. Aika kauan päivystin kannon nokassa liftaamassa, mutta onneksi tuli maasturi, jonka kyytin pääsin. Se oli aika täynnä (Jotain tyyppejä kaukaa pohjoisesta, suomalaisia kuulemma. Onkohan siellä igluja? Unohdin kysyä.), mutta viittoilivat, että takana olisi yksi paikka, jos pitäisin lujaa kiinni.

En välittänyt lainkaan, mihin päätyisin. Nautin maisemien vaihtelusta ja ajelin sinne asti, mihin auto vain liikkui. Se vei minut sademetsään. Siellä oli mukavan raikas ilma, ja pääsin suojaan paahtavalta auringolta. Oli mukava kiipeillä vähän puussa ja jäädä lehdelle soittelemaan.

Metsä on kyllä mukava paikka. Jos siellä saa olla rauhassa. Jollei siellä ole ELÄIMIÄ. Mutta kun kohtasin silmästä silmään ruman turkoosin örkin, sain tarpeekseni. Se oli liikkaa villiä luontoa. Oli päästävä pois.

Kuten arvata saattaa, ei ollut skuttasta helppo saada kyytiä. Ei ollut kyytiä. Oli alettava tehdä matkaa jalan. Kuumalla ilmalla oli pakko lepäillä välillä. Ihmettelin moneen kertaan, mitä oikein kuvittelin. Ei kaupunkilaispingviiniä ole sittenkään tehty menemään metsään. 

Oli mieletön fiilis, kun punainen hiekkatie vihdoin vaihtui asfaltiksi räpylöiden alla ja tulin kaupunkiin. Oli kiva olla kylillä, ei muuta voi sanoa. 

Olin aika väsynyt pitkästä matkasta. “Taksi!” huusin, “vie minut johonkin kivaan ravintolaan!” 

Ruoka oli taivaallista. Söin aika paljon. Iltakin siinä viileni, takkaan sytytettiin tuli. Oli niin leppoisaa tuijotella takkatulta. 

Sitten tein virheen. Kohtalokkaan virheen. Teki mieli drinksua. Koska olo oli niin mukava, taisin ottaa toisenkin. Ja ehkä kolmannen. Caipirinhat olivat niin edullisiakin.

Kuten ehkä huomasit kuvasta (oluttuoppi), en ollut yksin. Sain seurakseni paikallisen lemurin. Ihan tarkkaan en tiedä (muista), mitä tapahtui. Tai siis kuka aloitti. Lemuri varmaan. 

Loppuillan tapahtumista olen kuullut sitten vain myöhemmin joitain villejä huhuja. Tappeluhan siinä lemurin kanssa oli tullut. Ai mistä? Kysy lemurilta! Kuulemma olin sitten sammunut siihen ravintolan pöytään. Sen verran oli kyllä pari päivää niskat jäykkinä, että ehkä tosiaan olin sammahtanut naama pähkinäkupissa. Taisi joku sellaista kuvaakin pingbookissa levitellä.

Pari päivää olin vielä huonoilla teillä, mutta kuinka mahtavaa oli palata kotiin. Ei mikään voita omaa sänkyä. 

Seuraava postaus on taas ihan vakavasti otettavaa reissutarinaa Madagaskarilta. 

Ja jos ihmisen reissut inspiroivat, voit seurata Travelloverblogia vaikkapa näiden sovellusten ja kanavien kautta: Facebook, Twitter, Instagram, Bloglovin’ ja Blogit.fi.