Neljäntenäkin päivänä Madagaskarilla ohjelmaan kuului lampsia luontoon. Tällä kertaa metsä oli secondary forest, eli jollain tapaa hoidetumpi kuin edellisen päivän koskematon metsä. Onneksi olin ostanut sadetakin, koska aamu valkeni tasan yhtä märkänä kuin edellinen. Sama opas esitteli myös täsmälleen samat kasvit. Eiiih! Miksi olimme hyväksyneet ohjelman, jossa päivä seuraa toistaan samanlaisena kuin Päiväni murmelina -leffassa?
Metsässä käyskentely oli helppoa. Polut olivat mukavasti kivetyt tai ainakin leveät. Vaikka oli satanut ankarasti, liejussa ei tarvinnut tarpoa. Puolen kilsan jälkeen maasto alkoi kohota mutta tasoittui nopeasti. Leppoisa sunnuntaikävelyfiilishän siellä tuli, kun sadekin alkoi tauota, aurinko pilkahdella ja ilmakin lämmetä. Metsästä alkoi tulla ihan toisenlainen fiilis.
Opas kehotti meitä välillä jäämään polulle odottelemaan, kun hän lähti katselemaan vähän ympärilleen, olisiko jotain nähtävää. Kohta paikalla oli muutamakin oppaan hylkäämä pikku porukka, ja aika pian olimme kaikki yhtenä joukkona rämpimässä pienempiä polkuja tai polutonta metsää, kun oppaat olivat tehneet lemurihavaintoja. Niska kenossa katselimme kohti puiden latvoja, jossa näkyi kasoja karvapalloja. Kun puun latvassa alkoi näkyä liikettä, sähköistyi tunnelma ja melkeinpä kyynärpäätaktiikalla ryysittiin parhaille näkymille.
Muutamaa eri lajia näkyi, luultavasti. Enhän minä niitä edelleenkään oppinut tunnistamaan. Joillain on pitkä häntä, toisilla ei häntää oikeastaan lainkaan, yksi on mustavalkoinen, toinen vähän keltainen, jokin ruskea. Yhdet elävät yöllä, toiset päivällä. Mutta söpöjähän nuo ovat siellä metsässä puusta toiseen pompotellessaan.
Kiinalaiset huitoivat puolimetrisillä kameraputkillaan ja kehuskelivat kalustollaan, katso!-huudot raikuivat monella kielellä. Jotkut oppaat yrittivät rauhoitella joukkojaan, mutta tuloksetta. Minulle tulee tällaisissa tilanteissa kamalan vaivautunut olo. Ajattelen, että olemme eläinten kotona, tässä tapauksessa lemureiden kotimetsässä. Pitäisi jotenkin edes kunnioittaa niiden rauhaa. Minusta eläimiä on ihanaa käydä katsomassa, mutta kuljeskelen hiljaa. Toisaalta lemurit olivat helposti kymmenessä metrissä puiden latvoissa, joten ei ihminen niitä varsinaisesti toimillaan, äänekkäilläkään, uhkaa.
Oppaat huhuilevat lemureita päästelemässä suullaan jonkinlaisia kutsuääniä. En tiedä, oliko moisesta apua. Mutta hiukan hämmentävämpää oli, kun joillain oli kännykällä äänitettyä lemureiden huutelua, jota he sitten soittivat metsässä. Koskaan ei tiennyt, mistä päivän luontoääni kuului, puusta vai jonkun oppaan nokiasta.
Matkalla yöksi takaisin Antananarivoon pysähdyimme Moramanga-nimisessä kaupungissa. Söimme erinomaisen hyvän lounaan ja piipahdimme nopeasti paikallisille markkinoille. Afrikka. <3 Muuta ei oikein osaa sanoa. Meininki missään maailmassa ei ole samanlaista. Kaikki on niin tunnistettavan afrikkalaista: on täyteen ahdettua bussia, kojua, hedelmiä, koiria, kanoja, pyöräriksoja, ihmisvetoisia kärryjä, luonnollisesti vain mustia ihmisiä ja sen kaiken keskellä kaksi suomalaisturistia kameroineen. Kuski halusi ehtiä Antananarivoon ennen ruuhkien alkamista, mikä oli edellisen kokemuksen perusteella ihan järkevää, joten suosiolla jätimme oman uteliaisuutemme vähälle ja palasimme kiltisti autolle jatkamaan matkaa.
Afrikkalaista maaseutua ja sen kauneutta en väsy ylistämästä. Koska tiesin kuskin haluavan ripeästi kaupunkiin, en käyttänyt turistin oikeuttani pyytää pysähtymään, että saisin kuvailtua maisemaa. Mutta jälleen kerran poliisi pysäytti meidät. Yhden päivän aikana ratsioita saattoi olla kolmekin. Muulloin pääsimme nopeasti jatkamaan matkaa, mutta tällä pisteellä yhtäkkiä olikin papereissa jotain vikaa ja rahaa olisi pitänyt antaa. Ehkä raha liikkuikin, en tiedä. Kuski oli aika vaitelias tapahtumista.
Les Trois Metis -hotelli Antananarivossa oli huonommalla paikalla kuin edellinen. Kulmilla ei ollut oikein mitään. Täällä varoiteltiin vielä enemmän varkauksista kuin edellisessä, ja esimerkiksi ehdottomasti miehen piti ottaa minun kamerani, minun hallussani olisi liian turvatonta. Vähän käyskentelimme kulmilla, missä mikään ei kyllä vaikuttanut turvattomalta. Mutta kulmilla ei ollut oikein mitään. Vetäydyimme hotellin terassille nauttimaan kahden euron caipirinhoja. Päivitin Facebookiin: “Caipirinha two euro. I think I have to save money and take another one 😉 ” Hotellin ravintola oli myös erinomainen. Siellä ruokaileminen oli erityinen nautinto.
Ja tietenkin aamulla selvisi, että olimme ehkä parin korttelin päässä edellisestä hotellista, ja meillä olisi ollut kaikki mahdollisuudet liikkua vähän laajemmallakin alueella… Mutta ehkä rauhallinen ilta hotellilla oli sekin ihan tarpeeseen. Oli nimittäin ihanaa, kun ei paleltanut eikä satanut. Vaikka yö oli kylmä, huoneessa oli patteri turvaamassa lämpimät unet.
2 comments
Lemurit <3 On ne mahtavia! Madagaskar siintää haaveissa ja juurikin lemurien vuoksi. Näitä postauksia on ollut kiva lukea. Afrikka on kyllä niin monipuolinen manner.
Oli ne söpöjä. 🙂 Lemurien lisäksi Madagaskar ei tarjoa valtavaa lajien kirjoa, jollei ole kiinnostunut eriisesti linnuista. Toisaalta siellä on hyvät mahdollisuudet liikkua myös kaupungeissa ja kylissä. Nekin ovat mielenkiintoisia.