Kun syöminen on seikkailu – ruokamatkalla Kiinassa

Kaikista Chongqingin ravintoloista päädyimme loman alkuvaiheessa lounaalle ostarille. Ravintolan valintaan oli kaksi syytä: ruokalistassa oli kuvat (helpottavat kummasti päätösten tekemistä) ja kokki seisoi pöydässä, joten saatoimme livenä seurata valmistusta (mies sanoi aina halunneensa tällaiseen paikkaan).

Eivätpä auttaneet kuvat, koska niissä ruoka on raaka-aineina. Valmiit annokset näyttivät aivan erilaisilta. Jouduin turvautumaan naapurin annoksen osoitteluun ja tilaamaan samanlaisen. Kiinassa kuitenkaan annoksia ei tilata samalla tavalla kuin meillä jokaiselle omaa, vaan kaikki tuodaan pöytään jaettavaksi. Tätä on vaikea muistaa. Kun kokki näytti lihaa ja kysyi minulta jotain, oli taas naapuri paikallaan. Tämä osasi englantia ja tulkkasi kysymyksen, millaisena haluan lihani. Kypsänä kiitos. Kolmannen kerran turvauduin naapuriin, kun heräsi kysymys, kuinka syödä kokonainen kala puikoilla. Mies naurahti ja sanoi ymmärtävänsä hankaluuden, mutta syöneensä itse tikuilla 2-vuotiaasta.

Samana iltana söimme hotellin kulmilla. Parhaalta ruoka näytti katukeittiöissä, mutta kun ei voi tietää, kuinka kauan ruoat ovat olleet ulkona lämpimässä, oli paras vain kävellä ohi. Ehkä loppumatkasta vatsa on jo tottunut. Siihen asti on parempi ainakin kuvitella kylmäketjut kuntoon.

Saimme ruokalistan, ilman kuvia, kirjoitusmerkeillä. Koska henkilökunnalle vähitellen selvisi, ettemme saa ruokaa tilattua, ilmaantui jostain aivan erilainen lista, jossa tekstit myös englanniksi. Mitään rastittamistani asioista ei kuitenkaan ollut saatavilla. Turvauduin Point it -kuvasanakirjaan (erinomainen hankinta, vaikkei sen avulla olutta saanutkaan). Tarjoilija – yksi kahdeksasta pöytämme ympärillä hihitelleestä – osoitti kanan kuvaa: sitä olisi saatavilla. Mikäs siinä, ottakaamme kanaa. Sitten sytytettiin kaasupoltin, tuotiin vadillinen mausteliemiä. Ja kana. Kokonainen. Hetken päästä pöydässä oli myös kaikki se ruoka, jota ei pitänyt olla saatavilla.

Toisella puolen vatia siis kiehui kana, toisella pippuria enemmän kuin taloudessamme kuluu ehkä vuosikymmenessä tai parissa. Näissä liemissä keittelimme itse ruokamme. Koko ajan mieltä kaihersi, miten syödä tikuilla kokonainen vedessä kiehuva kana. Kun se alkoi olla kypsä, testasimme kaikenlaista. Pidä sinä kiinni tikuilla, kun minä yritän omillani saada paloja irti. Jos minä pidän tällä kauhalla, saatko sinä otteen? Ehkä herätimme tarjoilijassa sääliä. Hän tuli, jakoi kanan ja antoi molemmille oman puolikkaan. Puolikas kana lautasella, edelleen välineenä ne tikut. 

Kelluntaominaisuuden poistuminen kummasti helpotti tilannetta, ja kun saimme molemmat yhden ylimääräisen puikon kiinnipitämiseen, alkoi kanastakin irrota syötävää. Loosiimme ei ollut näkyvyyttä muista pöydistä, joten kun vielä unohti siistit pöytätavat, irtosi vielä paremmin. Erilaisuuden viehätyskin katosi, sillä henkilökuntakaan ei enää suorastaan parveillut ympärillämme. Yleisölaji kelluvan kanan syöminen ei parhaimmillaankaan ole.

Koska olin haaveillut katukeittiöiden vartaista, oli tavaratalon ravintolamaailman varrastiski Chengdussa hyvä kompromissi. Taas nousi kuvakirja arvoonsa, koska ei vartaista voinut erottaa, mitä niissä oleva liha on. Näytin kirjasta kanaa. Sitä ei ole. Näytin lehmää. Johan löytyi. Sen jälkeen oli kanaakin. Erikoisen väristä oli kana, mutta otin sitäkin. Sitten osoitin vihannesvitriinistä kukkakaaleja ja jotain, mikä näytti ohuilta perunaviipaleilta. Sitten nainen tiskin takana upotti vartaani kiehuvaan mausteliemeen, jossa mausta päätellen oli taas pippuria kerrakseen. Vähän yli kolmen euron varrasateria jätti nälkäiseksi, koska ne kanaksi kutsutut jäivät syömättä, eikä perunakaan tainnut olla perunaa. Kaikeksi onneksi – tai onnettomuudeksi – suklaakakut maistuvat Kiinassa yhtä hyviltä kuin näyttävät. Kunnon viipaleella oli tämä nälkä hoidettu pois.

Siinä pippuria pureskellessani (oli nimittäin melkoiset keitinliemet taas) sanoin, että illalla lienee pitsan tarve. Yleensä en näin nopeasti luovuta, mutta huulet pippurista hellänä ei oikein kiinalainen enää maistunut. Hotellin viereinen pitsapaikka on minusta vähemmän kielletty kuin Pizza Hut, joka sekin on päätynyt tänne. Mautonta pitsaa syödessäni ja naapuripöydän maiskuttelua kuunnellessani kaipasin kuitenkin hot potia. Pitänee pyytää hotellilla joku kirjoittamaan kiinaksi paperille “vähemmän pippuria” ja “ei ihan hirveästi chiliä”. Jospa näillä avautuisi taas uusia makuelämyksiä.

Ruokakaupoissa käyminen kuuluu meillä jokaiseen matkaan, varsinkin jos on oletettavissa, että kaupasta saa jotain eksoottista. Kiinalaisessa Carrefourissa todella on kaikkea suomalaisittain erittäin erikoista. Kuivatut kaikenlaiset ovat erityisen laajasti edustettuna. Pussissa saa jos jonkinlaista lihaa, kalaa, vihannesta, marjaa. Ehkä erikoisin oli kuivattu kokonainen litteä kala, joissa jokaisessa vielä lävistettynä varashälytin. Mikä lie kapakala oli, mutta ilmeisen haluttua tavaraa. Tietenkin valokuvaaminen oli kaupassa kielletty, joten salakuviini päätyi vain pusseissa kaikkea jännää.