Korkeista rakennuksista on usein huikeat näkymät yli kaupungin. Siitä on kohta kymmenen vuotta, kun haukoin henkeä Empire State Buildingissa. Sieltä näkyi Manhattan juuri sellaisena, kuin sen olin valokuvissa ja elokuvissa nähnyt. Ei se ensimmäinen superkorkea paikka ollut, mutta siitä alkoi haluni nähdä kaupungit aina kuin lintu, jos vain mahdollista. Jos siellä ylhäällä, korkealla, on mahdollista kiertää rakennuksen ympäri, teen sen aina kahdesti. Näyssä on jotain maagista.
Mutta esimerkiksi maailman korkeimmasta rakennuksesta, Dubain Burj Khalifasta, näkymät eivät lopulta ole minusta kovin kummoiset verrattuna vaikka Taipei 101:een, joka oli maailman korkein ennen Burj Khalifan valmistumista, tai One World Trade Centeriin New Yorkissa. Toisaalta esimerkiksi Galatan torni ei ole korkea, mutta se on korkealla rinteessä jo valmiiksi ja sieltä avautuva näköala yli Istanbulin on lähes taianomainen, tuhannen ja yhden yön meininkiä.
Suurkaupunkien pimenevän illan ja syttyvien valojen katselu kattobaarista ei ole hullumpaa sekään. Myönnän, että näihin baareihin liittyy aina vähän paremman paikan fiilistä, jota reissussa saatan aina välillä kaivata. Otan mieluummin ylhäällä, korkealla sen yhden vähän kalliimman, katselen kauniisti laittautuneita ihmisiä (ja toki maisemaakin) kuin samalla rahalla joisin halpaa kaljaa muovituolikuppilassa. Toisaalta en juo koskaan kaljaa, että siihen nähden vertaus oli vähän huono, enkä kyllä kovin usein ole näissä sky bareissakaan käynyt. Mutta hienoinen luksuksen häivähdys niihin minusta liittyy, kun pannaan vähän parempaa päälle ja tilataan jotain ei ihan arkista.
Meille on kehittynyt jo vähän vitsi, että kyllä joka matkalla pitää jollekin vuorelle, kukkulalle, mäelle, nyppylälle kiivetä. Siellä joko on jotain oikeasti mielenkiintoista tai jotain, mitä sellaiseksi luultiin. Valtavaksi kuviteltu buddha on saattanut olla ehkä metrinen ja pettymys. Mutta onpahan kuntoiltu. Toisaalta jos kavutaan luonnossa, matka on usein päämäärää tärkeämpi ja kauniimpi. Kun sitten heiluttelee tossuja jossain jyrkänteen reunalla, voi sohvaperuna kiitellä itseään, kuinka kauniisiin paikkoihin onkaan itsensä kuljettanut. Joskus kyllä kuljetuksen saattaa hoitaa kaapelihissi. Aivan huippuja nekin, kun haluaa nähdä ympäristöä ylhäältä, korkealta vähän kuin lintu.
Niin, lentää kuin lintu. Siitä kai ihminen aika usein haaveilee. Kun näin liitovarjoja Réunionilla, oli pakko rohkaisua. Tiesin, että jos en nyt sitä tekisi, katuisin kauan. Tunne ylhäällä, korkealla oli aivan uskomattoman hieno. Aloin haaveilla kurssin käymisestä, itsekseni lentämisestä, mutta ei nyt sentään. Aivan liian extremeä minulle. Viime kesänä taas lentelin Pamukkalessa Turkissa ja Motovunissa Kroatiassa. Molemmilla kerroilla tuli vähän huono olo, mikä hillitsee halujani, mutta tiedän, että joskus vielä juoksen tandemina vuoren rinnettä ja leijailen jonkun kyydissä. Se tunne vain on uskomattoman hieno – eikä maisemiakaan voi moittia. Kuumailmapalloista olen julkaissut jo niin monta kuvaa ja hehkutusta, että jääkööt ne nyt. Mutta ihan parasta lentelyä on se.
Siteeraisin nimellä, jos muistaisin alkuperäisen sanojan, mutta omiin nimiini en silti ajatusta ota: yksi aliarvostetuimpia näköaloja on näköala lentokoneesta. Kuinka huikeita juttuja voi nähdä, jos sattuu saamaan ikkunapaikan, jolle minä ainakin yritän itseni aina saada kammettua. Olen liian humanisti tajuamaan, miten lentokone pysyy ilmassa, ja jokaisen selitysyrityksen vaiennan, koska luennot eivät kiinnosta. Mutta näkymät Grönlannin yllä tai Dolomiiteilla, Malediiveilla tai illalla Reykjavikia lähestyessä ovat uskomattomia. Lentäjillä on meinaan aika kivat maisemakonttorit siellä ylhäällä, korkealla.
—
Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursday -kampanjaa, jonka ideana on jakaa matkailuinspiraatiota ja hyvää reissufiilistä Instagram-kuvien avulla. Jaa oma Instagram ja matkailu -aiheinen, teeman ylhäällä, korkella mukainen suomenkielinen postauksesi alla olevasta add-linkistä. Instagram Travel Thursdayhin voit osallistua Travelloverblogin, Murumoun tai Skimbacon kautta. Voit lisätä linkkisi mihin tahansa näistä blogeista, ja se näkyy kaikissa. Muista lisätä postaukseesi linkit emoblogeihin ja kertoa, että osallistut IGTT-kamppikseen.
Instagram Travel Thursdayn kantava ajatus on sosiaalisuus. Muistathan myös lukea toisten juttuja, osallistua keskusteluun, kommentoida ja tykkäillä muiden mukana olevien kuvista Instagramissa sekä jakaa kuviasi #IGTT- tai #IGTravelThursday-tunnisteella. Minut löydät Instasta nimellä @travelloverblogi.
IGTT-uutiskirjeen (kerran kuussa, muistuttaa kamppiksesta ja tulevista teemapostauksista) voi tilata tästä linkistä. Kirje saattaa mennä roskapostikansioon.
38 comments
Mahtavia kuvia!! Mulla on korkeanpaikan kammo, joten aina hieman vieroksun korkeita paikkoja, mutta samoin kuin te, silti yleensä tykkään mennä korkeille paikoille just maisemien takia. En kyllä uskaltaisi liitelemään tai kuumailmapalloon 🙂 Helikopterin kyytiin ainoastaan kun oma mies lensi, mutta muuten en helikopteriinkaan!
Helikopteri on vielä niin mun haave! Färsaarilla oli jo liput, mutta sitten huono sää esti lennot. Se harmitti! Minulla ei varsinaista korkeanpaikankammoa, mutta kyllä jossain reunoilla ilman kaidetta silti puntti tutisee.
Hienoja nuo kaupungit lintuperspektiivistä. Mä en ole juurikaan kaupunkireissuilla käynyt maisemia tsekkailemassa, mutta tässä voisin hiukan parantaa tapojani, sillä onhan kaupunki aina korkealta komeampi kuin maantasalta.
Ei sinulla ehkä ole “tapojen parantamista”. Ei ole väärin pysytellä matalalla. 🙂 Mutta ihan eri perspektiivi kaupunkiin tulee, kun katsoo sitä ylhäältä. Saattaa hahmottaa esimerkiksi sen rakennetta paremmin.
Hienoja kuvia! Minäkin suosin matkoillani näköalapaikkoja tai ainakin kattoterasseja. Ylhäältä katsottuna kaikki näyttää niin erilaiselta.
Ei tarvitse nousta kuin yksi kerros, kun jo ohikulkijoihin on ihan toisenlainen kulma.
Näköalapaikat ja mitkä tahansa hulppeat näköalat ovat lähellä mun sydäntä. Dubaissa jäi näköalapaikat käymättä, mutta se ei suuresti harmita. Musta tuntuu, että siellä ei ole mielenkiintoisimmat näkymät. Mahdollisimman korkea rakennus kun ei itse tee elämystä vaan se, mitä korkeuksista näkyy. Yksi suosikkipaikoistani onkin kotoinen Pyynikin näkötorni. Ei kaikista korkein paikka, mutta ne metsä- ja järvimaisemat <3 Mulla on vähän haaveissa, josko ensi vuonna viettäisin synttärini New Yorkissa, ja pääsisin vihdoin testaamaan sen kunniaksi jonkun Manhattanin näköalapaikan 🙂
Täsmälleen samaa mieltä: ei itse rakennus useinkaan ole kiinnostava vaan juuri näkymät. Korkeiden rakennusten hissit ovat kyllä kiehtovia. Insinööritaidon luomuksia, joita vaikea tajuta. Minusta et ole erityisesti menettänyt, jos Burj Khalifa on jäänyt katsomatta. Se on vieläpä melko kallis. Useinhan noista saa aika paljon maksaa, ja silloin toivoo todella rahalle vastinetta. Makuasioita tietty nämäkin.
Minäkin ilmoittaudun näköalapaikkojen ystäväksi. Ihan Burj Khalifan korkeuksissa en vielä ole käynyt, mutta yleensä kyllä jokainen lähistölle osuva korkea rakennus on tullut testattua. Tämä siitäkin huolimatta, että olen varsin voimakkaasti korkeanpaikankammoinen. Kaikenlaiset maisemahissit ovat todella pahoja minulle. Ehkä pahimpana hissikyyti alhaalta Eiffelin toiselle tasanteelle. Kenties se oli se hieman vinottainen eteneminen. Yleensä se kammo siitä kuitenkin unohtuu, kun maisema avautuu silmien eteen. Ja näkymät lentokoneesta ovat ihan parhaita, vaikka annankin yleensä puolisolle sen ikkunapaikan.
Te miehet olette usein kilttejä ja me naiset saamme ikkunapaikat. Näin meilläkin on. Toisaalta olen sen verran pieni, että ohitseni on mahdollista yleensä katsella. Saatan jopa antaa tilaa. 🙂 Hisseissä minulle pahinta ahtaus. Sen verran on ahtaan paikan kammoa. Eiffelin hissistä onkin niin kauan aikaa, että ehkä silloin nuoruuden vimmassa en ole osannut vielä oikein mitään pelätä. 🙂
Hahhah, täällä toinen, jonka on pakko päästä kiipeämään jonnekin korkealle joka reissulla, jos se mahdollisuus vaan on. Ja parasta tosiaan on se drinksu yläimoissa, mielellään illan pimetessä. Liitovarjot ja kuumailmapallo sentään on meikkikselle yksi iso nou nou.
Sinulla ei tarvetta lennellä kuin lintu? Tai kuin Barbababa, jos kuumailmapalloa ajattelee? 😀 Olen alkanut opetella ylittämään itseäni, venyttelemään rajojani. Taisi alkaa, kun yhteistyöreissulla pantiin mut ziplinelle. Sekin hirvitti. Pelkäsin etukäteen ihan hulluna, mutta oli lopulta niin siistiä!
Mäet, kukkulat, vuoret, tornit, näköalapaikat ja rakennukset itsekiivettynä tai apuvälinein on kyllä täälläkin aina reissujen kohokohtia vaikka pienestä korkeanpaikankammosta kärsinkin. Mutta onneksi siihen auttaa ne kaiteet aika paljon! Ja voi hitsi miten kadehdin tuota Grönlanti-kuvaa – sinne haluan ehdottomasti vielä joskus! 🙂
Grönlanti on kiinnostava! Tuo on joltain ylilennolta, mutta joitain vuosia sitten oltiin kesällä. (Juttuja blogissa.) Haluaisin nähdä sen vielä joskus talvella. Olisi ehkä jotenkin autenttisempi fiilis. 🙂
Todellinen kokoelma korkeista paikoista ja millä tavoin. Mekin olimme Pamukkalessa mutta korkeintaan kuumailmapallo on sellainen väline, millä voisin kuvitella lentäväni.
Panukkalen yllä lennellessä maisemat eivät olleet erityisen hienot. Mutta oli kiva nähdä kuitenkin paikkoja, joita olin edellisenä päivänä katsellut maan tasalta. Kuumailmapallo on ihan huippuhärveli! Sitä hehkutusta blogissani ehkä jo ollut kylliksi. 🙂
Upeita kuvia! Ja siellähän oli monta tuttua paikkaakin. Olen aina viihtynyt korkeuksissa, mutta mies minut johdatteli määrätietoisempaan näköalapaikkojen valloittamiseen. New York oli yksi ensimmäisiä ulkomaanmatkoja ja huokailtiin varmaan ihan samalla tavalla siellä ylhäällä kuin sinäkin. Se näky oli maaginen! Epätodellinen! Ja sittemmin ollaan aina ennen reissua selvitetty korkeat paikat ja muut hyvät näköalapaikat.
Kiitos Kati!
Suurkaupunki on yläilmoista ihan erilainen kuin jalkakäytävän tasolta. Rakennukset näkyvät ihan toisenlaisina. One World Observatoryn näkymä oli ehkä Empire State Buildingia parempi rakennuksen sijainnin vuoksi. Ehkä siksi olen tätä mieltä, kun oli niin avoin näkymä Brooklynin sillalle. Minulla on jonkinlainen pakkomielle siitä. 🙂
Mainio pointti tuo, että lentokonemaisemat jäävät usein aliarvostetuiksi. Ehkä sitä jotenkin ajattelee, että en minä oikeasti ole tuolla kumminkaan käynyt, tai jotain. Kuitenkin olen itsekin huokaillut ihastuksesta Grönlannin ylitse lentäessä. Vitsit että näyttikin hienolta!
Niin, lentokoneessa mennän vain yli, ei pysähdytä, jalkauduta, koeta. Ja liian usein ollaan vain pilvien yläpuolella vailla mitään näkymää. Toisaalta auringonnousu pilvien yläpuolella on kaunis.
Ihania paikkoja olet kyllä kokenut ja nähnyt! 🙂 Tuo liitovarjo – oikeasti, pakko päästä vielä joku päivä!
Tulipa noista kuumailmapallokuvista mieleen, mitä päätit olla julkaisematta tällä kertaa: sun blogisi takia olen alkanut haaveilemaan matkasta Kappadokiaan ja se tuli taas mieleen, kun mainitsit nuo kuumailmapallot. Pakko päästä sinne vielä tässä elämässä!
Ajattelin, että kohta alan karkottaa lukijoita, jos TAAS alan postata pallokuvia. Mutta Kappadokia-kuumetta olen ilmeisesti onnistunut herättämään muissakin. Olen siitä iloinen, koska alue todella kipeästi kaipaisi turistieuroja – ja on niistä ihanuudellaan joka ikisen ansainnut.
Itselleni on jo muodostunut tavaksi kavuta kohteessa ensimmäiseksi jonnekin ylös, korkealle. Sillä tavalla saa matkakohteesta kivan kokonaiskuvan (varsinkin, jos pääsee näkemään eri ilmansuuntiin) ja saattaa nähdä jotain mielenkiintoista, mitä maan tasalla ei huomaisi eikä matkaoppaista löydy tai osaa hakea. New Yorkissa valittiin Top of the Rock ihan vaan sen takia, että halusin saada “Empin” mukaan kuviin. Enpä itse asiassa edes muista, koska olisin reissannut niin, etten olisi minnekään korkealle kavunnut, olkoonkin rakennuksen näköalaterassi tai sitten ihan luonnon muovaama sellainen.
Ja joo! Liitovarjoilu! Kokematta on täälläkin, kuten myös laskuvarjohyppy. Kumpikin on listalla kuitenkin. Kokematta on itse asiassa myös kuumailmapalloilu.
Top of the Rockista en ole kuullutkaan! Kiitos vinkistä. Jos vielä New Yorkiin, pitääkin katsella seuraavaksi yläilmoista sieltä. Kiitos vinkistä!
Juuri tulin Kuubasta. Siellä en korkealle päässyt, jollei yhden majoituksen 8. kerros ole sitä. 🙂 Parvekkeelta näki kyllä aika kauas. 🙂
Top of the Rock on siis Rockefeller Centerin näköalatasanne. Kyllähän sinne jonottaa ja maksaa saa, kuten kaikkialla New Yorkissa, mutta Isossa Ompussa ei niin vaan onnistukaan tuo kukkulalle kapuaminen maisemia ihailemaan! 😀 Kannattaa muuten mennä vähän ennen auringonlaskua, niin saa samalla hinnalla kolme maisemaa – päivänvalon, auringonlaskun ja yömaiseman. Vaikkei New York mun lempikohteiden listalle päässytkään, ei edes lähelle, niin nautin kyllä Manhattanin siluetista myös Brooklynin rannalta ihailtuna. Ja sinne pääsi kävellen ihan ilmaiseksi! 😀
PS. Toki 8. kerroksen hotellihuoneen maisemat lasketaan! 😉
Manhattanin siluetti on kaunis, siis silleen kun urbaani kaupunkimaisema voi olla kaunis. Minulle New York on tullut rakkaaksi. Olen ollut kai neljästi ja pikkuhiljaa alkanut löytää omat kulmani, ne missä parhaiten viihdyn. Mutta tuo Rockefeller Centerin paikka täytyy panna mieleen. Eihän samoihin korkeisiin paikkoihin kannata toiste mennä, jos on muitakin. Tuo ennen auringonlaskua kolme yhden hinnalla on muuten hyvä vinkki, jos jaksaa hengailla paikalla pitkään. Olen vähän huono odottelemaan…
Tähän voin todeta kuin Jari Tervo: “Pelkään korkeita paikkoja ja lentämistä. Lääkitsen niitä menemällä korkeisiin paikkoihin ja lentämällä”. Parasta on jos korkealle pääsee omin jaloin. Siinä tuntee oikeasti saavuttaneensa jotain.
Ja lentokoneen ikkunapaikalla tuijotan ulos hypnoottisen ihailun vallassa. Vaikka reitti olisi sama, on pilvimuodostus aina eri.
Minä en ole erityisen urheilullinen. Siksikin korkealle kipuamisen jälkeen on ihan voittajafiilis! 😀
Sanotaan, että ilmastonmuutoksen myötä ilmakuopat lisääntyvät. En tiedä, onko sitten jo tätä vai mitä, mutta viimeisillä lennoilla on sen verran röykyttänyt, että paljon jos vielä pahenee, taidan siirtyä laivamatkustajaksi. Muuten en ole lentämistä pelännyt, mutta kun ei tahdo tuolissa pysyä, alkaa hirvittää.
Burj Khalifassa en ole käynyt, mutta pelkästään näiden kuvien perusteella voin olla samaa mieltä, että maisemat ei vedä vertoja monien muiden korkeiden rakennusten maisemille. Lentokoneesta on huippua tuijotella maisemia (silloin, kun jotain näkyy), ja viimeistään laskeutuessa minulla on aina nenä kiinni ikkunassa.
Burj Khalifasta jotenkin korostuu vielä koko Dubain perinteettömyys. En sinänsä moiti kaupunkia, siinä on paljonkin tosi kivaa matkailijan kannalta, mutta onhan se noussut aavikolle lähes hetkessä, ja siksi siitä puuttuu hitaasti syntyneen kaupungin kerrokset ja luonne. Ja kun tuo torniin meno on vieläpä aika kallista. Mutta ei noin korkealle muualla pääse. On siinäkin viehätyksensä.
Korkealle, korkeammalle, korkeimmalle. Niin tekee minunkin mieli. Parhaimmat maisemat on usein olleet vuorten huipuilla, niin kuin “mummojen ” Madeiralla. Pilvien yllä. Mutta kyllä kattobaaritkin käyvät, kun kaupunkilomalle eksyn. Mutta Burj Khalifa oli minullekin pettymys. Mutta eipä siellä tarjoiltu niitä drinkkejäkään. Hissiä odotellessa sentäs teetä. Lentokoneiden maisemaikkunoitakin kiitän, mutta viime lennolla jouduin käytäväpaikalle, kun oli valittava keskeltä jättikokoisen moottorijengiläisen vierestä tai reunalta. Valitsin reunan. En nänyt mitään. Möykelikköäkin oli niin etten saanut nukutuksi. Ja TAPin kone oli vielä järkyttävän ahdaskin. Kamalin lentokokemus pitkiin.
(Ja ihan sivuraiteille eksyin tässä kommentoinnissa, mutta annettakoon anteeksi, ensimmäisenä arkipäivänä ihanan loman jälkeen.)
Kommenttiboksini on avoin kaikenlaiselle matkakeskustelulle. 🙂 Ja onhan kamale lentokokemus matkustamista hyvin ylhäällä, hyvin korkealla.
Mutta vuoren huipulle, pilvien alapuolelle, sinne tahdon minäkin. Joskus ovat yksittäiset pilvet roikkuneet vuorilla alempana kuin ollaan autoiltu, ja on siinäkin jotain aika jännää.
Mun suosikki näistä oli ehkä tuo Burj Khalifa, tosin pakko myöntää että olen tällaisiin korkealta otettuihin kuviin kovasti rakastunut myös muilta osin. Mutta missä kuumailmapallot! Mä olin etukäteen aivan varma, että tässä postauksessa olisi edes muutama sellainen! 😀
Mä ajattelin, että yksikin pallo voisi jo olla liikaa, kun niitä on ollut blogissa ja IGTT:ssäkin mulla jo aika paljon. Mutta ehkä ne saa uuden tulemisen vaikka matkustusmuototeemassa. 🙂 Burj Khalifasta näkee kyllä monenlaista ja kauas, mutta maisemaa ei voi minusta pitää erityisen kauniina. Tasainen kaupunki voittaa mulla ja luontokin.
Hienoja näkymiä! Tuli mieleen, että maiseman upeutueen vaikuttaa usein myös vuorokaudenaika. Me oltiin Burj Khalifassa auringonlaskun aikaan ja se oli aika hienoa, kun aurinko oli aivan oranssi ja värjäsi hauskasti myös aavikkoa. Yleensä menen korkeisiin paikkoihin mieluiten juuri siten, että aluksi on päivänvalo ja sitten olen niin pitkään, että pimeys valtaa maiseman. Tosin se vaatii joskus vähän liikaakin aikaa ja silloin luovutan heti auringonlaskun värit nähtyäni 🙂
Nyt kun sanoit, olisi epäilemättä ollut Burj Khalifa parempi juuri tuohon aikaan! Aamupäivällä maisema oli vähän tylsä. Auringonlasku aavikolla on kaunis. Sinne se laskee hiekkaan ja tosiaan värjää mennessään maiseman aika oranssiksi.
Itse lähes poikkeuksetta etsin kaupungin korkeimman rakennuksen mihin pääsee ja menen ihailemaan kaupunkia yläilmoista. Usein monessa kaupungissa pääsee kiipeämään itse kirkon torneihin ja ne on omanlaisia elämyksiä. Tietysti sitten suurkaupunkien pilvenpiirtäjät on oma juttunsa. Paras maisema kaupunkeihin on minusta Empire State Buildingin huipulta kohti Manhattanin eteläkärkeä iltavalaistuksessa 🙂
Yläilmoissa on taikaa. 🙂
Empire State Building oli elämys, mutta One World Trade Center meni minulla ohi. Ehkä siksi, että sieltä näkyi niin hyvin Brooklynin sillalle, johon olen jostain syystä ihastunut ihan hulluna.