Turkin UNESCO-helmiä: Efesos

Yksi teema kesän Turkin-kierroksellani oli UNESCOn maailmanperintökohteet. Pamukkalen ja Kappadokian uniikkien luontokohteiden välissä oli vähän tavallisemman kohteen vuoro: Efesoksen rauniot. Ne sijaitsevat Turkin länsirannikolla 80 kilometriä Izmiristä etelään, lähellä Kusadasia, joka lienee turistien suosima sekin.

Efesoksessa on ollut asutusta jo sellaiset vajaat 3000 vuotta, ja suurinta kukoistustaan se eli Rooman valtakunnan aikaan. Se oli oman alueensa pääkaupunki ja ylipäätään yksi imperiumin suurimpia. Sen historian varrelle mahtuu kaikenlaista. Sen mm. uskotaan erään nunnan näyn perusteella olevan Neitsyt Marian viimeinen asuinpaikka. Kaikesta entisestä loistosta on jäljellä harmittavan vähän, mutta kuitenkin ehdottomasti niin paljon, että Efesokseen kannattaa matkustaa, jos yhtään on kiinnostunut tämäntyyppisistä kohteista (ts. kivikasoista).

Efesokseen tehdään retkiä monista rantakohteista, mutta ryhmässä menemiselle on vaihtoehtojakin: mene julkisilla tai taksilla omatoimisesti. Minä päädyin omatoimiseen bussiretkeen Izmiristä. Ajattelin, että julkisilla liikkumista olisi hyvä treenata, koska olin lähdössä myöhemmin kesällä vielä InterRailille.

Linja-autoasemalle oli omalta hotelliltani matkaa kymmenisen kilometriä. Olin tullessa maksanut noin kympin taksista kaikkien matkatavaroideni kanssa, mutta käsilaukun jaksaisin roudata bussillakin. Mutta seikkailuun varautuneelle kaikki oli jotenkin ihan liian helppoa: kävelin hotellilta tien yli Pamukkale-bussiyhtiön toimistoon, ostin lipun Selçukiin, odotin ehkä minuutin shuttlebussia, joka vei asemalle. Koko homma maksoi kolme euroa Selçukiin asti. Izmirin bussiasema on valtava, mutta lippuani esittelemällä löytyi oikea laituri.

Olin googlaillut ohjeita, ja selkeä viesti oli, että Selçukissa pitää ottaa loppumatkaksi taksi. Aloin jo yhdeltä turistiksi luulemaltani naiselta kysellä, jaettaisiinko taksi. Ei mennyt ihan putkeen: hän ei ollut turisti, mutta osasi neuvoa, että bussillakin pääsee. Loistavaa. Ei muuta kuin odottelemaan alle euron kyydin lähtöä. Olin oikeastaan aika ylpeä budjettimatkailustani. Mutta myönnettävä on, että tällä meiningillä kaikki kestää aika kauan. Odottelin Izmirissä bussia lähes puoli tuntia, Selçukissa vartin, ja kun matka-ajat laski mukaan, olin taittanut perille päästyäni noin 80 kilometrin matkaa 2,5 tuntia. 

Parkkialue oli täynnä tilausbusseja. Pelkäsin älytöntä ihmispaljoutta, mutta sitä ei ollut. Parkkiksen ja portin välissä on kunnon rihkamamarkkinat. “One euro” -huutoja, “watches, handbags”. Kultaa, hopeaa, rihkamaa, kopiota. Kontrasti kohteen kanssa on melkoinen. Lipun ostettuani varmistin vielä portilla, onhan sisäpuolella paikkoja, joista ostaa vettä. “No problem.” Oli kuuma. Tieto oli tärkeä.

Alue on suuri. Aikani käveltyäni olin vähintään hämmentynyt. Kun ei näkemistäni raunioista oikein vaikuttumaan päässyt. Monin paikoin on kaivauksia käynnissä ja koko ajan löydetään uutta, mutta muutamat kivikasat maailmalla nähneenä aloin olla aika pettynyt. Mutta sitten Celsuksen kirjaston raunioiden kohdalla oli aika muuttaa mieltä. Siitä näytetään aika kuvia, kun puhe on Efesoksesta, ja sen edessä otetaan kaikki selfiet, joilla näyttää kotona, missä onkaan tullut käytyä.

Celsuksen kirjastolta lähtee katu, jonka varrella saattoi aavistuksen hahmottaa vanhaa kaupunkirakennetta. Jos ei itselleen palkkaa opasta, istahtamalla strategisesti hyvin valittuun paikkaan, pääsee kuuntelemaan oppaiden puheita. Kannattaa siis valita kohta, johon huomaa ryhmien usein pysähtyvän – ja toivoa ymmärtävänsä opastuskieltä. Aika moni oli englanniksi.

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lämpömittari huiteli 35:n tienoilla, ja niitä luvattuja juotavanostopaikkoja ei ollut portin jälkeen näkynyt. Alkoi heikottaa. Kysäisin yhdeltä vartijalta, mikä tilanne on. Juu, ei ole kuin portilla kioski, ja toinen on toisella portilla, molemmille suunnilleen yhtä pitkä matka. Ei lipunmyyjä suorastaan ollut valehdellut, mutta sisäpuolella tarkoitti hänelle viittä metriä portista. Mutta sitten tämä kultainen nuorimies pyysi vesipulloni ja täytti sen omastaan. Janoinen matkalainen kohtasi taas turkkilaisen hyväsydämisyyden. Taas kerran mietin, kuinka ainutlaatuisen ystävällisiä ja vieraanvaraisia turkkilaiset ovat.

Oli helppo jatkaa matkaa, tankata juomavarannot toisella portilla, istua varjoon, juoda vielä vähän lisää ja hyvinvoivana palata samaa reittiä takaisin, lyöttäytyä hetkeksi aina jonkin ryhmän mukaan kiipeilemään raunioille, jatkaa matkaa ja liityyä huomaamatta toviksi seuraavaan porukkaan.

Paluumatkaksi Izmiriin harkitsin vahvasti taksia. Jos rauniot olisivat olleet pettymys, tiedän, että olisin tähän helppoon vaihtoehtoon tarttunut. Mutta koska kokemus oli mukava, kohde taattua UNESCO-laatua, rihkamakauppiaat huutelivat vain porttien ulkopuolella eivätkä sielläkään mitenkään aggressiivisesti tai kovin häiritsevästi, ihana ja ystävällinen mies jakoi vetensäkin, joten miksi en olisi jatkanut bussiseikkailua takaisinkin. Kahden kuukauden reissusta oli vasta alle kaksi viikkoa takana. Ei ollut kiire mihinkään.