Istanbulin arjessa

Kello 6.01 taisi nousta aurinko. Silloin ainakin oli aika ensimmäisen rukouksen ja muesinin kutsun. Kuten arvelinkin, kotimoskeijani piti huolen, että turistikin on tietoinen paikallisista perinteistä.

Illalla jo hotellivalinta tuntui oikealta, ja aamulla käsitys vain vahvistui. Aamupalalla perinteiset hotellitarjoomukset ja epätavallisen paljon neuvoja, miten helpoiten pääsen Fatih-moskeijalle. Aloitin siis kaukaa turistialueilta, koska olin kiinnostunut keskiviikkoisin järjestettävistä katumarkkinoista moskeijan ympäristössä.

Laitoin miehelle tekstarin, että rouva tästä lähtee seikkailemaan bussilla (kuin suurikin matkailusankari). Nyt naurattaa. Täyden palvelun hotellista lähetettiin kokkipoika kanssani ensin ostamaan Istanbul card -matkalippua ja vielä odottamaan kanssani oikeaa bussia. Toivotti vielä hyvät päivät astuessani autoon. Hotellilla evästettiin kysymään oikeaa pysäkkiä kanssamatkustajilta, mutta kun pysäkit esitettiin näyttötaululla, ei tarvinnut edes arvailla, missä jäädä pois.

Pysäkillä kartta kädessä eksyneen näköisenä – ja heti on vanha herra kysymässä, tarvitsenko apua. Niin ainakin oletan, eihän meillä yhteistä kieltä ollut. Kartta, silmälasit ja pään nyökkäys oikeaan suuntaan, hymy ja kiitokset, ja taas olin oikealla reitillä.

Moskeijaan olin tervetullut, ja valokuvaamiseenkin sain luvan. Huivi kaulalta hiusten verhoksi, kengät muovipussiin ja sisälle ihailemaan upeaa moskeijaa. Moskeijoiden pelkistetty kauneus puhuttelee minua.

Pieni puistoalue moskeijan kupeessa on kissojen valtakuntaa. Paljon niitä on, paljon niitä tunnutaan rakastavan. Kissoille tuodaan ruokaa, niitä silitellään, ja olipa rakennettu pieni talokin.

Markkinat löysin Darüssafaka caddesilta moskeijan takaa. Näkyivät levittäytyneen muuallekin moskeijan ympäristöön, mutta minulle riitti tuo yksi katu. Oli mukavaa kulkea mukana paikallisten arjessa. Avoimesti seisoin kameroineni. Jotkut selvästi peittivät kasvonsa, etteivät osuisi kuviin. Kunpa en olisi ketään loukannut. Sanzibarilla sain ohjeen, että yleiskuvia saa ottaa, vaikka niissä ihmisiä olisikin. Toivottavasti sama ohje pätee täällä. Fatih vaikutti vanhoilliselta alueelta: huivittomia naisia ei juuri näkynyt.

Fatihin tienoilla sain kotoa ohjeita: ei saa ensimmäisenä päivänä liikaa riehua, pitää levätäkin (mikä kuulemma on yksi pikku lomienkin tarkoitus). Vai niin. Kunhan ainakin sata moskeijaa näin alkuun… Kartalla muuten Istanbul vaikuttaa aivan käsittämättömän suurelta ja mahdottomalta ottaa haltuun jalkaisin. Harhan luovat pienet korttelit ja tiheässä olevat pikkukadut. Huonoihin kenkiin ei muuten tämä matkani kaadu: tallaan epäelegantisti Haglöfsin säänkestävillä kävelylenkkareilla, sanokoot tyylipoliisit mitä hyvänsä.

Ihanaa olla täällä!