Ruokapöydän on täyttänyt taas oma matkatoimistoni, ihan ikioman Istanbulin-matkani ohjelmatoimisto. Kaverit pitävät rohkeana, kun taas yksin lähden. Höpsis. Olen yhtä kaukana sankarimatkailijasta kuin lehmä lentotaidosta. Edelleen jännitän yksin menemistä. Yksin myös aamut venyvät, kun en millään saa tehtyä suunnitelmia, mihin ensimmäisenä menisin. Kun pääsen liikkeelle, nautin vapaudesta tehdä, mitä haluan, kunnes tulee illallisaika. Edelleen kammoan yksin syömistä lounasajan jälkeen. Onneksi olen kehittynyt tässäkin: iPad, naistenlehti, kirja tai muu viihdyke pitää minut kiireisenä ravintolapöydässäkin.
Nyt on niin paljon suunnitelmia, ettei kertakaikkiaan ole varaa tuhlata aamua norkoiluun. Otin kopiot kaupungin kartasta. On omansa uudelle ja vanhalle puolelle, Aasian tuskin kolmessa päivässä joudan. Nyt on karttoihin merkittynä niin paljon nähtävää, ettei auta kuin aloittaa aamusta ja illalla kallistua uupuneena sänkyyn.
Olen käynyt Istanbulissa muistaakseni neljästi, mutta en voi sanoa nähneeni kaupunkia oikeastaan lainkaan. Alle parikymppisenä olen kuljeskellut Suuren basaarin kulmilla, shoppaillut Lalelin kaupunginosassa (joka nykyään on kuulemma ihmiskaupan ja järjestäytyneen rikollisuuden keskus) niin aikuismaisia vaatteita kuin vain 18-vuotias osaa ja ollut tajuamatta kaupungin upeudesta mitään. Olen tullut kahdesti puoli vuorokautta bussilla etelän rantakohteesta päiväksi tai pariksi mielessä vain edulliset ostokset. Isäni 50-vuotismatkallakin olin ymmärtämätön kersa. Mieleen jäi lähinnä lähes tyhjä lentokone, olihan Persianlahden sota juuri päättymässä ja ensimmäisiä lentoja taas tehtiin Istanbulista suoraan Helsinkiin, ja ratikassa peffaani tarttunut mies. Edellisestä yhden illan kyllähän minä sinulle Istanbulia vanhasta kokemuksesta näytän -säätämisestänikin on muutama vuosi. Matkalla Kuala Lumpuriin olimme yhden illan Istanbulissa, ja siitä lyhyestäkin ajasta jonkin aikaa eksyksissä. Tästä olen joskus jo kertonut, joten ei sen enempää nyt. Kaupunkituntemukseni on siis onneton.
Karttatuntemukseni on viime viikkoina lisääntynyt eksponentiaalisesti, kun olen sijoittanut must see -paikkojani kartalle. Alan hahmottaa metro- ja ratikkareittejä, Sultanahmetin kaupunginosan sijainnin suhteessa vaikka Galata-siltaan ja Taksim-aukioon. Ihan voittamattomana en vielä voi itseäni pitää, kävelen harhaan tuhannesti, pelkään bussin valintaa ja kävelen, vaikken jaksaisi, ja turvaudun taksiin pahimmassa hädässä. Mutta olkoon sitten niin.
Hotellin valinta oli taas käydä ylivoimaiseksi. Kuvittelin lähteväni säästömatkalle ja selviäväni reilusti alle 400 eurolla lennoista ja majoituksesta. Suunnitelmani muuttuivat, tuli päivä lisää, lentohinnat nousivat ja vaatimustasoni kasvoi sitä mukaa, kun kahlasin hotellisivustoja. Yllä olevan Imagen matkailujutun innoittamana alkoi tuntua, että Beyoglun kaupunginosa olkoon kotikulmani, ja Tripadvisorin ja muiden vinkkien perusteella Armada Pera hotellini. Suora yhteys hotelliin kannatti, ja hinta jäi jonkin verran välityssivujen hintoja halvemmaksi. Budjettini ylittyi kyllä reippaasti (Türkish Airlinesin suorat lennot 230 euroa ja neljä hotelliyötä 420 euroa).
Marraskuinen Istanbul on ilmastoltaan lähes yhtä ankea kuin marraskuinen Helsinki. Lämpötila lienee vähän korkeampi, mutta sadekuurot kastelevat turistin. Sääennusteiden seuraaminen vuoroin luo toivoa, vuoroin vie sitä. Muutama päivä sitten näytti, että aurinko paistaa juuri siihen asti, että menen sinne, ja jatkaa paistamista heti, kun lähden kotiin. Väliajan sataa vettä päivittäin. Viimeisimpien ennusteiden mukaan kastun vain satunnaisesti enkä edes joka päivä.
Tuhat ja yksi tarinaa ja kuvaa lumoavasta Istanbulista siis luvassa, alkaen viimeistään keskiviikkona.
