15 ja puoli paljastusta

Matkablogeissa on paljasteltu henkilökohtaisuuksia ihan buumiksi asti. Periaatteessa siis olisi pitänyt jättää tekemättä, koska en halua olla massan mukana kulkija (paljastus numero 0,5), mutta koska pitkällä lennolla piti jotenkin aikaa tappaa, lähdin minäkin mukaan.

Olen hirveä taakka ympäristölle

Olen ympäristötuholainen. Lennän. Liikaa. Ajan autolla. Liikaa. Työmatkani vievät päivässä yli tunnin. Veisivät 2,5 – 3-kertaisesti, jos tekisin matkan julkisilla. Ajan 20 000 kilsaa vuodessa enkä ole siitä ylpeä. Autoni kyllä voisi pysäköidä vähäpäästöisten parkkipaikalle, jolleivät ne olisi aina täynnä 80-luvun nissaneita. Pliiis, Volvo, ethän paljastu päästöhuijariksi? Haluan uskoa tekeväni edes jotain oikein, kun mietin kulutuslukemia.

Hörhötoleranssini on olematon

Vaihtoehtohoidot, enkeliterapiat, astrologia, shamaanirummutus. Ei. Minulle on tehty astrologinen kartta. Kyllä. Ja yhtään ei naurattanut (no eipä!), kun minulle esiteltiin, miten uranus tulee täältä ja neptunus dominoi ja pluto asettuu tänne. Sukkula veenukseen lauloi Kikka ja laulan minä. Samalla kertaa osallistuin myös shamaanirummutukseen. Kun kuulin mahdollisuudesta päästä shamaanimatkalle, jonne voisi jäädä, jollei osaa reittiä pois, riemastuin. Vitsit, jos tällainen skeptikko oikeasti pääsisi loputtomalle shamaaniradalle. Ei päässyt.

Kärsin ulkonäköpaineista ja -komplekseista

En muista ulkonäköpaineita nuoruudesta. Siis oli niitä varmasti, mutta muistaakseni olin ihan ok. Mutta enää en. Jotenkin kaikki on mennyt niin ulkonäkökeskeiseksi. Painoni on sopiva, mutta pituutta siihen nähden on kymmenen senttiä liian vähän. Mutta silti en tee mitään saavuttaakseni ihannevartaloni. Ehkä sittenkin olen ihan ok edelleen, noin niin kuin nelikymppiseksi. Mutta on huutava vääryys, että samaan aikaan on toisinaan vielä finnejä kuin teinillä, mutta pitää kohta mennä hankkimaan lukulasit (oikeastaan nyt, heti).

Kun olin pikkutyttö, isoäitini sanoi, että olen raukka perinyt isäni pienet silmät, että kyllä hän sitten ostaa meikkejä. Ei ehtinyt famo (isäni oli suomenruotsalainen – paljastus kai tämäkin) meikkejä ostella ennen poismenoaan. En minä edelleenkään meikata osaa, mutta tarpeen tullen räpsytellä kyllä.

Minulla on ihan liikaa (kalliita) kenkiä ja käsilaukkuja

Vielä pari vuotta sitten minulle oli kamalan tärkeää, että kaikki vaatteeni, suurin osa (istuma)kengistäni (koska ylipäätään kaikki kengät ovat epämukavia) ja etenkin käsilaukkuni ovat merkkituotteita. (Zara ei ole merkki.) Minulla on Louis Vuittonin laukkuja, Guccin ja Burberryn kenkiä, Tommy Hilfiger ja Ralph Lauren täyttivät vaatekaappini. Sitten se meni ohi. Tiedän, minkä tarpeen se kaikki täytti. Ilmeisesti tarvetta ei enää ole. Sitä paitsi mekon hinnalla saa lentoliput, käsilaukun hinnalla pääsee tosi kauas (ehkä parikin kertaa). Ylipäätään shoppailen kovin vähän.

Olen ollut pikkutyttönä vakavasti sairas

Sairauden vuoksi rintamustani koristaa koko rintakehän halkova arpi. Ehkä jossain kuvissa olet nähnytkin sen. Siinä se on. Pikku-Annikalla oli sydän rikki. Aika ajoin mietin arven korjauttamista, mutta en ole saanut aikaiseksi. (Kaikki blogiyhteistyöstä kiinnostuneet plastikkakirurgit, sanokaa hep. Vitsi!) Kohta olen jo niin vanha, ettei kukaan rintamustani enää katsele, ja sitten on jo turhaa. Ehkä nekin rahat käytän matkustamiseen. Kun häiritsee, peitän vaatteilla. Helppo homma. Itse en arpea kyllä useinkaan enää edes huomaa.

En ole koskaan edes maistanut tupakkaa

Molemmat vanhempani tupakoivat. Tupakkasairaudet tappoivat isäni. Tupakointi on kuvottanut minua aina. Unissani joskus poltan askillisen yhdellä istumalla. Mistäköhän sekin kertoo? Kapinoin nelikymppisenä? Muistan varhaisteini-iästä, ajalta jolloin keräilimme teinirunoja ruutuvihkoihin, nämä sanat: Suudella poikaa, joka polttaa, on kuin nuolisi tuhkakuppia. Enpä ollut silloin vielä poikaa pussannut, mutta ajatuksen takana olen edelleen.

Työpöytäni on aina kaaoksessa mutta vaatteeni moitteettomasti silitetyt

Töissä saatan joutua menemään kollegan työpisteelle, koska omalleni ei mahdu. Kotona reviirini laajenee ruokapöydälle, vaikka minulla on työhuone. Sotkuinen pöytä, luova työntekijä – vai miten se nyt oli? Mutta hihalauta on kaverini. Vaatteeni eivät varmasti ole rypyssä ainakaan kotoa lähtiessäni. Onhan näissä jotain ristiriitaa.

Kaipaan jatkuvasti ystäviäni

Yksi toisensa jälkeen ystäväni ovat perheellistyneet, ja aika moni on kääntynyt niin paljon perheeseensä päin, ettei ystäville enää ole aikaa. Perheelliset viettävät aikaa keskenään. Lapsilla on seuraa toisistaan, vanhemmilla toisistaan. Mutta minulla ei ole antaa kuin aikuisseuraa. Oikeastaan tässäkin on yksi syy, miksi olen niin paljon matkoilla.

Häpeän huonoa kieli-, uima- ja laulutaitoani

Kaikkihan englantia osaavat. No niin. Kyllä minä pärjään kuukausia maailmalla, mutta kunnolliseen keskusteluun en ole kykenevä. Kamalinta on puhua natiivin kanssa. Surkea uimataito on kuulemma peruja lapsuudestani (ks. sairaus). En ihan usko selitystä. Minua ei erityisesti lapsena opetettu uimaan. Laulutaito epäilemättä on periytyvä ominaisuus. Minulle sellaista ei ole periytynyt. Autossa laulan. Paljon. Yksin. Milloin yhteislaulu on noin niin kuin pakollista, osaan aika hyvin hämätä ja aukoa suuta isostikin, kuin vetelisin ihan antaumuksella.

Tarvitaanko jossain apua? Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi

Olen surullisen kuuluisa tässä. Jossain minussa on sisäänrakennettu auttaja. Autan, vaikka se voi olla minulle jopa haitallista. Olen esimerkiksi jakanut sellaisen ehdokkaan vaalimainoksia, jota en itse äänestäisi, jonka kanssa saan vaalikoneissa miinuspisteitä, koska ideologiat eivät kohtaa. Onhan näitä esimerkkejä. Tee sinä duuni, me keräämme kunnian. Jee jee, ja Annika tekee.

Pelkään vanhaksi tulemista

Tämä on vakava juttu. Olen kauhuissani. Vanhusten hoito on Suomessa järkyttävällä tolalla. Minulla ei ole ketään, joka pitäisi puoliani, kun olen vanha. Lasten tehtävä ei ole hoitaa vanhempiaan, mutta yleensä he katsovat, että vanhemmat saavat asianmukaista hoitoa. Kuka katsoo minun perääni? Rakas kummipoikani perinnön toivossa? Terkkuja vaan Veetille. Kunpa oikeasti kaatuisin saappaat jalassa, lähtisin vaikka lento-onnettomuudessa (Sitä en toivo, koska siinä lähtisi aika moni muukin, mutta ymmärtänet, mitä tarkoitan.) tai jäisin auton alle (Olisi kyllä kamalaa kuskille, mutta jos hän vaikka pääsisi nopeasti syyllisyydestä.).

Minusta on ihanaa olla huomion keskipisteenä

Oli kiva järjestää isot häät. Nautin ihan suunnattomasti suurehkoista synttäribileistäni, kun täytin 40. Saan jotain kicksejä huomion keskipisteenä olemisesta. En kammoa suurellekaan joukolle esiintymistä.

Olen kevytlimuaddikti

Odotan kauhulla päivää, jolloin hammaslääkärini sanoo, että pitäisi lopettaa hiilihappojuomien juominen. Siksi varmaan käyn hammaslääkärissä vain harvoin. En juo kahvia enkä teetä, alkoholin kuluttajanakin olen aika maltillinen, mutta kevytlimut. Kun teen töitä kotona, käsi käy limulasilla taukoamatta. Työpaikalla minulla ei pulloa ole, mutta kotona olen ehdollistunut. S-kaupoista saatava Sitrus light on hinta-laatusuhteeltaan korvaamaton.

Melkein itken, kun katson tai luen Tenavia

Olen kamalan herkkä. Tenavat tuli mieleeni, koska katsoin juuri lennolla leffan. Jaska Jokusen huono tuuri ja etenkin muiden pilkka ovat minusta niin koskettavia, että joskus joudun pyyhkimään kyyneltä silmäkulmasta. Onneksi leffa päättyi onnellisesti: pieni punatukkainen tyttö piti Jaskasta.

Ostan paljon hedelmiä (mutta)

Minulla on jatkuvasti tuoreita (tai vähän jo nahistuneita) hedelmiä, mutta ne jäävät lähes poikkeuksetta syömättä. Tiedän, että niitä pitäisi syötä. Ne ovat minusta oikeasti hyviä. Mutta jostain syystä joudun heittämään pois melkein kaikki ostamani. Mutta jos hedelmiä on valmiiksi kuorittuna ja pilkottuna vaikka hotellin aamupalalla, en paljon muuta söisikään.

No, nyt on avauduttu. Seuraavaksi matkajuttuja. Epäilemättä New York on paljon kiinnostavampi kuin minä!