Huskysafarilla Saariselällä

Kaupallinen yhteistyö: Star Arctic Hotel

Saariselkä sopii monenlaiselle matkailijalle. Talvinen Lappi mielletään helposti laskettelijan ja after skissä istujan paratiisiksi, ja epäilemättä moni kohde onkin profiloitunut nimenomaan laskettelukeskukseksi, mutta Saariselkä on maineeltaankin rauhallisempi, ehkä vähän aikuisempi, jos niin voi sanoa, ja siten myös monipuolinen kohde kaikenlaiseen talviaktiviteettiin. Kovin monenlaista ehdittiinkin, vaikka ei oltu kuin neljä päivää ja vaikka aikaa meni myös poreammeessa istumiseen ja vähän sampanjan juomiseenkin. (Näistä tunnelmista voit lukea lisää täältä.) Aloitetaan koiravaljakkohommista.

Husky-Leif ja vastuullinen valjakkoajelu

Olen tehnyt omat virheeni, kun en ole ymmärtänyt riittävästi eläinten kohtelusta ja olosuhteista. Saatan tehdä virheitä typeryyksissäni vieläkin, mutta ainakin olen yrittänyt alkaa asioita ajatella. Niinpä vaikka mieli teki kovasti huskyajelulle, nakersi mielessä ajatus koirien kohtelusta. Koska olen enemmän puudelityyppiä koiranomistajanakin, on vaikea suhtautua omissa kopeissaan asuviin vetokoiriin, mutta sohvalla makailevan lemmikin ja näiden aika paljon alkukantaisempien eläinten oloja ja elämää ei pitäisi edes verrata.

Wilderness Center Wiltsussa Saariselällä huskyjen kanssa touhuaa Husky-Leifiksi kutsuttu norjalainen. Leif on osallistunut koirineen vaativiin valjakkokisoihin, ja hänelle koirat ovat elämäntapa, eivät taottava rahasampo turistikaudella. Hän kertoi, miten treenaa koiriaan myös kesällä, eli koirat ovat kunnossa vuoden ympäri. Häneltä myös kysyttiin, tunteeko hän kaikki koiransa. Ajatus varmaan oli, ettei kymmeniä koiria voi tuntea. “Tunnetko kaikki lapsesi?” vastasi Leif kysyjälle. Hänellä on Saariselällä nelisenkymmentä koiraa.

En tajunnut aiemmin, että huskykelkkaa ohjataan itse eikä vain nakoteta taljan alla lämpimässä. Pieneen kelkkaan mahtuu yksi (tai kaksi) kyytiin, ja toisen on hoidettava ajomiehen hommat. Nynnynä kömmin istumaan, mutta niin vaan tauolla halusin päästä ajelemaan itsekin. Harmi, että minusta otetut kuvat olivat niin tärähtäneitä alkuillan hämäryydessä, mutta niissä oli leveästi hymyilevä muija. Voi että se tuntui kivalta. Keli oli koirille vähän raskas, koska oli satanut uutta lunta. Leif ajoi moottorikelkalla edellä ja veti jonkinlaista lumikolasysteemiä, eli ei me umpihangessa kynnetty. Mutta vauhti oli kelin raskauden vuoksi kuulemma vähän tavallista hitaampi. Minulle se sopi: pysyinpähän helpommin kyydissä.

Kilpailukoirille tällainen noin viiden kilometrin lenkki on lähinnä verryttelyä, sanoi Leif. Mutta kyydissä istuvalle oli mielenkiintoista seurata koirien menoa. Niissä erottui persoonallisuuksia. Johtajakoira hoitaa hommansa. Se johtaa joukkoja. Meillä oli johtajana narttu, joka on ollut johtajana myös Leifin kisoissa. Sen sijaan keskimmäisessä parissa oli nyt yksi vapaamatkustaja: se paineli pitkän matkaa niin, ettei valjaissa ollut lainkaan painoa. Tyyppi tepasteli kuin catwalkilla. Mutta kun vauhti kiihtyi sille mieluisaksi, se kyllä ryhtyi hommiin. Pienellä tauolla osa seisoi malttamattomana, osa istahti vähän tylsistyneenä. Kun alkoi tassuissa poltella juokseminen, alkoi sen päiväinen ulina. Kun yksi aloitti, se sai seurakseen aika pian muitakin. Samanlainen laumailmiö oli ennen lähtöä.

Jos valokuvia ajattelee, kannattaa huskyajelulle mennä päivällä. Jos taas ajattelee enemmän tunnelmaa, suosittelen alkuiltaa, jolloin aurinko jo on laskemassa. Tietenkin valjakolla auringonlaskuun ajaminen olisi ihan mieletöntä, mutta sellaista tuuria meillä ei käynyt. Siksipä kuvia ei ole paljon, mutta parhaat muistot ovat sydämessä. Ei kaikesta voi eikä tarvitse olla kuvia (vaikka nykyaika tahtoo olla foto or it doesn’t happen).

Oletko itse ollut joskus huskysafarilla? Innostuitko kuten minä?