Borneo, osa 1. Luontoelämyksiä

Lensin Balilta Borneolle, majoituin Kota Kinabalun keskustaan Horizon hotelliin (paras, minkä sai alle satasella yö) ja lähdin taas seuraavana aamuna lentokentälle. Nukuin innostukseni vallassa aivan liian huonosti, ja kun 5.30 herätys pauhasi, mietin, onko missään mitään järkeä. On! Sabah Tourism Board ja Borneo Eco Tours veisivät minut Sepilokiin katsomaan orankeja. Kyllä erilaisten apinoiden takia on sankaritekoja tehty ennenkin.

Kota Kinabalusta pääsee lentäen Sandakaniin. Matkanteko on näin aika paljon joutuisampaa kuin maanteitse. Varasin lennot vain muutamaa päivää ennen, halvimmat kategoriat olivat menneet ja minulle valitut ajat eivät olleet halvimmat, mutta lennot olivat silti vain satasen Malaysia Airlinesilla, joka väkisinkin lentää reittiä tappiolla: koneessa oli vain pari kourallista väkeä molempiin suuntiin. Hyvin alkanut yksin matkaamiseni vaihtui pian liittymiseen osaksi Borneo Eco Toursin ryhmää. 

Turhia ei aikailtu. Ajettiin suoraan Sepilokiin ja marssittiin välittömästi katsomaan junioreja. Sepilokiin tuodaan orankeja, jotka syytä tai toisesta eivät selviytyisi luonnossa. Useimmiten yksilöt ovat äidin hylkäämiä tai orpoja. Nurseryssä ne treenaavat apinana olemisen taitoja ja pääsevät sitten takaisin luontoon, kun niiden katsotaan siellä pärjäävän. Yksi vekkuli istui syömässä hedelmiä, kun sai seurakseen ja leikkikaverikseen oravan. Tällaista näytelmää olisi seurannut vaikka ikuisuuden. Paremmaksi vain muuttui, kun köyttä pitkin paikalle itsensä keinutteli toinenkin. Yksi opiskeltava taito on nimeomaan puissa keinuminen ja sujuva eteneminen, ja tällä kaverilla se tuntui ainakin olevan hallussa.

Sen sijaan aikuisten kanssa kävi huonompi tuuri: niillä ei ollut nälkä. Aikuiset ovat periaatteessa siis luonnonvaraisia, mutta niitä ruokitaan kahdesti päivässä. Jos ne onnistuvat saamaan ruokaa muuten, niiden ei tarvitse tulla ruokintapaikalle. Aivan mahtavaa siis orankien kannalta, että kenelläkään ei ollut nälkä. Yksi heijaili itseään pari kertaa kuin näytösluontoisesti turistilaumojen edestä, mutta sekään ei pysähtynyt syömään. Sen sijaan ruokintapaikalle tuli makakeja kuin varkain. Tiesivät, ettei ruoka ole niille, ja tulivat silti nyysimään banaaneja, ottivat kuin muina miehinä ja kiipelivät vähän kauemmas syömään, kunnes rohkaistuivat hakemaan lisää. Erinomaista viihdettä tajosivat makakit, mutta orankeja katsomaan tulleille saldo oli vähän pettymys. 

Orankikeskuksen vieressä pidetään huolta myös aurinkokarhuista, maailman pienimmistä karhuista. Niiden ei anneta lisääntyä, koska alue on liian pieni, jos populaatio kasvaa. Tämä minua ihmetytti. Ehkä en vain tajunnut,  miksei karhuja voi vapauttaa takaisin luontoon. Söpöjähän nuokin olivat, mutta eivät kuitenkaan orankeja.

Käsittämättömän kuuma ja kostea sää muuttui jos mahdollista vielä kosteammaksi, kun lounaan aikana alkoi kaatosade. Australialainen pöytäseurueeni ei ollut huolissaan: he jatkaisivat matkaansa autolla. Minä olin: jatkaisin matkaani veneellä. Kaksi ja puolituntinen venematka pitkin Kitabatangan jokea alkoi mukavasti pilviverhon rakoillessa. Sain hyvän paikan veneestä, ihan parhaan, jos rannoille ilmaantuisi jotain kuvattavaa. Mutta sitten taivas repesi uudelleen. Paras paikkani olikin yhtäkkiä huonoin. Vedin sadeviitan huppua kasvoille, koska viima oli niin järjetön, että poskipäät uhkasivat nousta silmille. Toisella puolella venettä istuneet olivat ihan tyyniä, eivät oikeastaan edes kastuneet. Minä olin varusteista huolimatta läpimärkä. Vesi hakkasi kasvoille kuin neuloilla olisi tökkinyt. Ymmärrän, että kuski ajoi niin lujaa kuin härvelistä pääsi, koska olosuhteet olivat kamalat, mutta minun olosuhteeni vauhti teki melkoisiksi. 

Majoituin monia ekomatkailupalkintoja saaneeseen Sukau Rainforest Lodgeen. Ei se yhtä makea ollut kuin monet paikat Afrikassa, mutta erittäin hyvä kyllä. Ihan varma en ollut, missä kaikessa eko olisi näkynyt. Aurinkopaneeleilla lämmitetään ainakin vesi, ilmastointia ei ollut, mutta tuuletin riitti viilentämään huonetta nukuttavaksi. Toisaalta vanupuikot ja -laput olivat yksittäispakattuja muoveissa ja veneillä ajettiin niin lujaa, kuin Evinrudeista irtosi. Sir David Attenboroughin mukaan nimetyssä huoneessani oli kyllä kiva tunnelma, mutta enhän minä siellä joutanut kuin peseytyä ja nukkua, koska ohjelmaa oli koko ajan: päiväkahvin jälkeen iltapäiväajelulle joelle (poutasäässä, onneksi), suihkuun, illalliselle, ilta-ajelulle joelle. Baarista saattoi ostaa olutta, drinksuja, viiniä ja limua, mutta jos pelkäät suklaahammasta kolottavan, ota omat mukaan: pienestä matkamuistokaupasta ei saanut kuin suolaisia herkkuja. Lasillinen viiniä oli muuten tarpeen, kun olin saanut veneilyn jälkeen kuivaa päälle.

Lodgen henkilökunta ja Borneo Eco Toursin oppaat pyrkivät henkilökohtaiseen palveluun. He opettelivat asiakkaidensa nimet, puhuttelivat nimeltä, huolehtivat, että jokainen on oikeaan aikaan itselleen räätälöidyn paketin mukaisella retkellä. Järjestelyt toimivat, säätämistä oli yllättävän vähän, vaikka välillä vaihdettiin busseja ja oppaita, siirrettiin tavaroita kulkuvälineestä toiseen. Mutta jälleen kerran huomasin, että tällaisella porukkamatkalla aika huonosti huomioidaan yksin matkustavat. Ei sillä, että mitään seuraneitiä tai escortia olisin tarvinnut. Toisaalta koska viihdyn yksin, olisin mielelläni myös esimerkiksi syönyt omassa pöydässä, mutta henkeen kuului, että pöydät oli määritelty sen mukaan, millä porukalla oli lodgelle tultu. Minutkin siis pakotettiin sosiaaliseksi.  

Afrikan safareihin verrattuna lajien kirjo on Borneolla pienempi, tai ainakin otukset pienempiä, ja turistilta vaaditaan enemmän kärsivällisyyttä. Ei Afrikassakaan tietenkään koko akaa näe eläimiä, mutta kun niitä näkee, niitä on usein laumoittain ja isoja. Nyt näimme lähinnä yksittäisiä ja lähinnä lintuja, muutamia apinalajeja myös. Osa saman veneen porukasta oli perehtynyt etukäteen, tiesi linnuista vaikka mitä, tunnisti lajeja jo kaukaa ja tietenkin oli älynnyt ottaa kiikarit mukaan. Minä lähinnä keskityin tuijottamaan sinne, minne osoitettiin. Suurimman osan onnistuin sentään näkemään, ja kivasti kiikareita kierrätettiin kaverille kanssa. 

Ilta-ajelulle en ottanut edes kameraa, koska ajattelin, ettei mitään kuitenkaan näy ja mitä kuvistakaan pimeässä tulisi. Virhe. Virhevirhevirhe. Ilta-ajelu oli aivan mieletön kokemus! Kolmemetristä krokotiilia en nähnyt, vaikka lampulla osoitettiin, mutta näin kirkkaanpunaisen linnun oksallaan ja kaksi erilaista kuningaskalastajaa, jotka olivat aivan erilaisia kuin afrikkalainen serkkunsa. Jos minulla olisi ollut videakamera mukana, olisin kuvannut Youtube-hitin: bailaavaa pöllöä ei olisi kukaan voinut vastustaa. Sen kuvaileminen sanoin on mahdotonta, mutta yritän: Kuvittele sellainen pöllön muotoinen puikula, jolla on silmät ja pystykorvat. Kuvittele sille suunnilleen hartialinja. Kuvittele, miten se liikuttaa päätään vasemmalta oikealle ja takaisin hartioista asti. Kuvittele se välillä katsomaan olkansa yli ja taas jatkamaan jammailuaan. Olisi ollut ihan pöllövideoiden aatelia.

Mutta mikään ei voita laumaa pygmielefantteja. En ollut ennen ensimmäisen näkemistä koskaan edes kuullut koko lajista. Tiesin, että Afrikan ja Aasian elefantit ovat eri lajia, mutta tämä kolmas oli ihan uusi. Suurimmat pygmit ovat pienimpien Aasian norsujen kokoisia. Ja nyt niitä oli joen penkalla koko porukka. Rapina kävi, kun ne riipivät pensaikkoa suuhunsa. Välillä kuului törinää. Töminän saattelemana paikalle tuli lisää porukkaa. Jossain ruohojen kätköissä oli kaksi pikkunorsuakin. Näissä fiiliksissä oli ihan parasta käydä aikaisin nukkumaan.

Auringonnousun veneajelu ei kuulunut ohjelmaani, enkä varsinaisesti ilahtunut, kun kuulin, että autokuljetukseni lentokentälle olikin vaihdettu venekyytiin. Sadetta ei tullut, mutta kun moottori ylikuumeni ja sammutettiin keskellä jokea, ylikuumeni helteessä myös tyttö. Vauhdin hurmassa matka oli kyllä aika mukava.

Oli aika palata Kota Kinabaluun.

Yhteistyössä Sabah Tourism Boardin ja Borneo Eco Toursin kanssa