Kota Kinabalun kaupunkia en ehtinyt katsella ensimmäisenä iltana Borneolle tultuani kuin sen verran, että kävin ostarilla syömässä. Tiedän, tylsä valinta, mutta pimeässä illassa helppo. Kävelin yhtä katua ehkä 400 metriä ja toista saman verran takaisin. Ikkunasta 11. kerroksesta näkyi vähän vettä, paljon matalia taloja. Kaupunkien sarjassa KK, kuten paikalliset kaupunkia kuulemma aina kutsuvat, ei yllä kauneudellaan kovin korkealle. Niinpä olin aika varauksellinen, kun orankien ja pygminorsujen jälkeen kaupunkiin palattuani seuraava ohjelmani oli kaupunkikierros. Toisaalta ohjelmassa olisi mm. museo, moskeija ja temppeli, jotka voivat olla helmiä karussakin ympäristössä.
Minua olivan kentällä vastassa pipopäinen tyttö, oppaani Diethelm Travelista, jonka kanssa vietin tiiviisti seuraavat päivät, ja harvoilla hampaillaan hymyilevä kuski. Oli aika outo tunne ajella ympäri Kota Kinabalua pikkubussilla yksinäni. Olen tosi huono koskaan maksamaan tällaisista palveluista, mutta pakko on tunnustaa, kuinka paljon enemmän saatoin saada kaikesta irti, kun vieressä erinomaista englantia (paljon parempaa kuin minä) puhuva opas kertoo, minkä ohi ajetaan, mitä nähdään, mitä kaikki rakennukset ovat ja minkalaisia tarinoita kaikkeen liittyy.
Museoissa en kovin paljon Aasiassa ole käynyt, mutta Sabah museum kuului kierrokseen. Kuulin monenmoista pääkallonmetsästäjistä, paikallisista heimoista, niiden eroista, häätavoista, elämästä kylissä, soittimista, juhliin puettavista hevosista, luolaan hautaamisesta. Ilman opasta museosta olisi ollut hankala saada irti kovinkaan paljon.
Kota Kinabalussa on pitkä julkinen ranta, mutta sitä ei juuri käytetä uimiseen. Jos meidän ajattelemaamme rantaelämää haluaa viettää, on otettava vene kaupungin edustalla oleville saarille. Paikalliset käyttävät keskustan rantaa piknik-alueena.
Jostain syystä Menara Tun Mustaphaa pidetään nähtävyytenä ja turistibussit ajetaan sitä ihmettelemään. Kiinnostavinta ehkä oli, että ensin rakennettiin keskusta, jonka varassa talo seisoo ja sitten ulommat osat ylhäältä alaspäin. Sen myös sanotaan olevan ainoa column free rakennus Kaakkois-Aasiassa. Arkkitehtuuria tuntemattomana en tiedä, mitä pylväätön tarkoittaa noin rakennusmielessä, jos kuitenkin jonkinlainen keskus on. Hirvittävän kallishan moinen rakennelma oli, muttei mitään verrattuna viereen nousevaan moskeijan, hotellin ja ostarin risteytykseltä vaikuttavaan arkkitehtuurin kukkaseen, törkeän kalliiseen hallintorakennukseen.
Borneolla, kuten melkeinpä kaikkialla maailmassa nykyään, on paljon kiinalaisia, ja niinpä myös verrattain uusi buddhalainen temppeli. Tämä, kuten muutkin nähtävyydet, joihin pääsin, on vähän etäällä kaupungin keskustasta, joten kävellen tännekään tuskin kenenkään tulisi lähdettyä. Temppelillä kuulin taas kiinnostavia tarinoita kaikista uskontoon liittyvistä hahmoista. Totesimme myös, että onnelliseksi tuleminen on pirun kallista: tuhat ringgitiä (noin 250 euroa) maksamalla saa oman kultaisen merkin temppeliin ja rukouksia onnen puolesta. Kulta kimalsi, joten onnea on tavoitellut aika moni.
Bruneissa ei moskeijaan päässyt ramadanin takia, mutta Kota Kinabalussa se oli mahdollista. Jouduin vuokraamaan kaavun ja huivin. Kelluva moskeija on sisältä todella pelkistetty, kuten valtaosa vierailemistani moskeijoista. Minusta ne vain ovat silti kamalan mielenkiintoisia, varsinkin ihmiset siellä sisällä. Tiedän, rukoilevia ihmisiä ei saisi kuvata, mutta taas rikoin sääntöjä. Kuvaamiseen ylipäätään oli kyllä lupa. Olipa muuten ensimmäinen kerta, kun minua Aasiassa luultiin paikalliseksi. Taisi kyllä luulija nähdä vain takaapäin. Ennen kuin alat ajatella, että olen aasialaiseksi armotta liian lihava, kerron, että Borneolla (ehkä Malesiassa muutenkin, en ole varma) alkaa olla ylipaino-ongelmaa siinä missä länsimaissakin, kertoi oppaani. Menen siis takaapäin hyvinsyöneestä aasialaisesta, koska olen paikallisten mittainen.
Varsinainen kulttuurikohde Kota Kinabalu ei ole, mutta jos Borneolle menet, luonnon vastapainoksi tutustuminen tämäntapaisiin kohteisiin ei ole huono ajatus. Toki keskustassa on kliinisiä länskäriostareitakin ajanviettoon, ja niissä saa käsitystä paikallistenkin arkielämästä, mutta mutta sen ymmärtämiseen auttaa tutustuminen muuhunkin.
Yhteistyössä Sabah Tourism Boardin ja Diethelm Travelin kanssa
4 comments
Kivoja kuvia kaupungista, kiitos! Pääsetkö käymään myös kaupungin edustalla olevilla saarilla, Gayalla esim? Jos haluat joogaan, käy Gokul Yogan joogakoululla 🙂 Suomalaisen tuttuni joogakoulu 🙂
Osaatko sanoa, miksi noissa “hääkuvissa” miehillä ei ole ns. kunnon vaatteita päällä vaikka naisella on hieno hääpuku? Olen itse nähnyt samaa matkoillamme, ja aina ihmettelen tuota.
Törmäsitkö iilimatoihin, kun kävit luonnossa? Olen ymmärtänyt, että ainakin sademetsissä siellä on näitä ihania otuksia, joihin itse tein lähikontaktia Thaimaan Khao Sokissa. Borneon sademetsät saattavat jäädä itseltäni väliin juuri näiden veijareiden takia. Että voi iso ihminen pelätä ja inhota niin pientä otusta niin paljon…
Yhdellä saarella olin,tai oikeastaan kahdella, koska toiselta ajoin toiselle ziplinella. Olen siis jo poissa Borneolta, ja blogi laahaa vähän jäljessä.
Iilimatoja en nähnyt tai kokenut. Toisaalta liikuttiin veneellä ja Kinabaluparkissa vain aika lyhyellä reitillä. Minuakin ne kuvottavat jo ajatuksena aivan hirveästi. Kontaktiin en ole onneksi koskaan joutunut.
Hääkuvista tiedän vain, että nämäkin olivat preweddingkuvia. En tiedä, onko mieskin sitten varsinaisissa häissä ja kuvissa juhlavaatteissa. Ymmärsin, että naisilla voi olla lukuisia puhuja näitä kuvia varten. Tuokaan ei siis luultavasti ole hänen varsinainen hääpukunsa.
Mäkin olen tosi huono ottamaan oppaita, mutta melkein aina se on kuitenkin kivaa, kun sellaisen saa. 😛
Mikä siinä onkin, että reissuihin on valmis laittamaan tonneja mutta sitten on kympeistä kiinni, ettei halua maksaa palveluista?