Yritin ottaa koko päivän kaupungilla kävelyn jälkeen päikkärit ollakseni virkeä illan konsertissa – koko Roomaan tuloni tarkoituksessa – mutta niin vain kävin jännityksestä ylikierroksilla, ettei uni tullut. Mutta kun Palalottomaticassa oli ensimmäinen kappale puolessa välissä, olin täysin virkeä. Sitä kai musiikki parhaimmillaan on: antaa energiaa ja herättää tunteita.
Biagion charmi näyttää purevan naisiin. Ilmeisesti loppuunmyydyn arenan yleisöstä naisia oli ehkä kolme neljästä. Miehet olivat vaimojen ja tyttöystävien seurassa, eivät keskenään. 14 viikkoa uusin levynsä oli keväällä ja kesällä Italian listaykkösenä, joten aika monen naisen on levyjäkin tarvinnut ostaa.
Vähän orvolta minusta tuntui odotella konsertin alkua yksin, vielä kun molemmin puolin istui kaksi ilakoivaa naisystäväparia, jotka välillä intoutuivat keskustelemaan ylitseni, kuin minua ei olisi ollutkaan. Konsertin aikana oli helppo unohtaa ympäristö ja antaa Biagion viedä.
Tällä kertaa olin pukeutunut oikein. Lähdin farkuissa, t-paidassa, rennossa jakussa ja tennareissa enkä lainkaan erottunut joukosta. Metrossa olin hetken jo hädissäni, olenko ollenkaan oikeaan paikkaan menossa, koska vastaavaa konserttiuniformua ei juuri ympärillä näkynyt. Asemalla ei jäänyt pois montakaan ihmistä. Syy kyllä selvisi: italialaiset tulevan konsertteihin autolla. Vajaata tuntia ennen konsertin alkua autojen virta oli ketkeamaton, mutta vaikka halli vetää tuhansia ihmisiä, ei voi puhua kaaoksesta tai edes pahemmin ruuhkasta. Suomalaisesta vastaavasta tapahtumasta poiketen siis italialainen yleisö on selvin päin. Hallissa näin pari myyntipistettä, joista sai olutta, mutta ei ollut jonoja, kuten Suomessa olisi. Katsomossa kiersi muutama myyjä, joilla oli vettä, limua ja olutta, mutta kovin vähän näin kenenkään ostavan yhtään mitään.
Toukokuussa sanoin, että milloin tahansa uudelleen. Näin sanon taas. Kokemus oli taas mahtava, vaikka ehdotonta suosikkibiisiäni Prima di tuttoa en kuullutkaan.