Sateinen Edinburgh, part I. Keskusta

Olin pitkään puhunut, että haluaisin matkustaa Edinburghiin. Koko tahtoni perustui vain näkemiini kuviin vanhoista ja jylhistä punatiilitaloista ja linnasta. Jo matka lentokentältä bussilla kaupunkiin osoitti, että Edinburgh vastaa pitkälti mielikuviani.

Hotellimme Motel One oli loistavalla paikalla vanhankaupungin laidalla, sillan ylityksen päässä uudesta kaupungista. Siitä oli helppo liikkua kaikkialle. Suurin osa busseista kulkee Princess Streetiä heti uuden kaupungin puolella, ja oikeastaan Edinburghiin on aika helppo tutustua myös kävellen.

Vanhan kaupungin ydin on Royal Mile Edinburghin keskiaikaiselta linnalta toiselle linnalle (Holyroodin palatsi), jossa kuningatar kämppää näillä kulmilla liikkuessaan. Ei liene vaikea arvata, missä kaikki turistimassat velloivat. Ja missä turistit, siellä kaikki ne, jotka haluavat turistin rahat. Varsinkin Edinburghin linnan päässä ovat edustettuna kaikki mahdolliset tavat ker(j)ätä rahaa: säkkipillinsoittajasta, joka on määritellyt itsestään otettavan kuvan hinnan, romanialaismafian señoritoihin ja itsenäisiin paikallisiin muusikoihin, jotka mafia ajaa pois mestoiltaan. Myös kaupat tarjoavat vain sitä, mitä uskovat turistin haluavan: edullista kashmirvillaa ja kilttejä. Rakennukset ovat vanhoja ja kauniita, mutta niistä nauttiminen oli vaikeaa. Linnan pääsymaksu oli sen verran pöyristyttävä (16 £!) ja sinne valuva väkimäärä niin älytön, ettemme menneet, vaikka en yhtään epäile, etteikö linna olisi ollut hieno.

Uusi puoli on vanhaa ja kaunista sekin. Uudelle puolelle (joka rakennuskannaltaan on ilmeisesti ainakin osittain vanhempaa kuin vanha kaupunki) ovat keskittyneet kaupat ja ravintolat. Väittäisin Edinburghin olevan alennusmyyntiaikaan loistava shoppailijalle, mutta tällä kertaa ostimme vain yhden takin – koiralle. Se on epäilemättä tyylikäs Barbourin öljykangastakissaan, jota ei todellakaan tarvitse. Kesä kaikkine retkineen on tullut niin kalliiksi (ja hyvä ruoka näkyy aivan väärissä paikoissa), joten ei ollut rahaa eikä haluja ostaa vääränkokoisia vaatteita, mutta mahdollisuudet olisivat olleet erinomaiset kaikissa hintaluokissa.

Kaikessa vanhassa kauneudessaan ja turistimassoissaan Edinburgh oli minusta jotenkin persoonaton. Kaipasin Belfastin aitoutta. Skotlannin korkea hintataso paljastui myös nopeasti. Hotellimme oli ehdottomasti siisti, mutta riisuttu ja kliininen, ilman ilmastointia, jota voisi pitää toista sataa euroa maksavassa paikassa ihan peruskamana. Niinpä aika usein valitsimme self catering -illallisen ja kävimme Marks&Spencerin ruokaosastolla, joka on kaikkien kiireisten (ja laiskojen) pelastus. Sieltä saa kaikkea valmista ja helppoa ihan kohtuulliseen hintaan. Aloin jo pelätä, että tällainen ihanuus tulisi Helsinkiin…

Edinburgh on mäkinen. Vanhaan kaupunkiin noustaan, mutta niin noustaan uuteenkin. Jyrkältä Calton Hilliltä oli myös hyvät näköalat yli kaupungin. Kukkulalla sai taas kokea Brittein saarten kesän: yhtäkkiä alkoi vain sataa kaatamalla, vaikka hetki sitten paistoi – ja sitä ennen satoi, paistoi, satoi, paistoi. Mutta kun aurinko paistoi, saattoi ehtiä jollakin terassilla nauttia juoman – tai se piti nauttia loppuun sateessa.

Keskustan turistimassoista ei tarvitse etääntyä kuin muutama kortteli, kun kadut muuttuvat rauhallisiksi ja ainakin minusta kaupunkimaisema hienoksi. Kuvittelimme lähtevämme kohti merta, mutta suuntavaisto petti ja kävelimme pitkään Edinburghin Eiraksi luonnehtimissani kaupunginosissa. Tämän Eiran oikea nimi lienee Stockbridge. Monessa kaupungissa kaupunkilaisten omat alueet ovat ihan parasta.