Jostain syystä olin kuvitellut Brysselin nykyaikaiseksi ja ankeaksi virastokeskittymäksi. En tiedä, mistä ennakkoluuloni olivat peräisin, mutta vääräksi ne osoittautuivat jo hyvin pian kaupunkiin päästyäni. Hotellini Royal Windsor Grand Place sijaitsi muutaman minuutin kävelymatkan päässä rautatieasemalta (älä mene illalla, jollei ole ihan pakko!) ja suunnilleen saman matkan päässä Grand Placelta, vaikuttavalta keskusaukiolta. Vein vain tavarat hotellille ja lähdin kaupungille. Hotellilla oli muuten menossa Belgian top modelin tai vastaavan casting-tilaisuus. Mallilaihat tyttöset horjuivat kuin bambit taitamattomuuttaan kymmensenttisillä piikkareillaan aulan liukkaalla lattialla. Minun kävi heitä vähän sääliksi. Oma kosketukseni lattiaan oli kunnossa, sillä ainakin vanhoissa kaupungeissa Belgiassa jalkakäytävät ovat epätasaisesti kivetyt ja korkokengät jokseenkin turhat.
Minulla oli päivälle muutama suunnitelma, mutta muuten vain kävelin jokseenkin päämäärättömästi kaupungilla. Välillä paikansin itseni kartalle ja jatkoin taas matkaa. Ensimmäinen etappini oli vintage-liike, jota oli netissä kehuttu. Sanottiin sen olevan auki vain sunnuntaisin. Se sattui vielä sopivasti sijaitsemaan hotellini ja Grand Placen välissä. Ihan ei onnistunut: on auki kaikkina muina päivinä paitsi sunnuntaina.
Viimeistään Grand Placella näkyi Brysselin ja Luxemburgin ero: Bryssel on todella eläväinen. Aukio kuhisi turisteja mutta myös paikallisia kauniina keväisenä sunnuntaipäivänä. Toisaalta vilkkaalla kaupungilla on myös lieveilmiönsä. Kaikkialla haisee pissa. Kuljin sitten ostarin pyöröovissa tai ulkona portaissa, haju leijui nenään. Lisäksi kerjäläiset ovat todella kansoittaneen kaupungin. Koirien ja lasten kanssa kerjäävät toki koettelevat onneaan kaikkialla maailmassa, mutta yrittäjiä oli Brysselissä paljon, ja osa varsin aggressiivisia. Rautatieaseman edessä yksi mies oli ottanut hellyyttävyyskolikoita keräämään myös pupun.
Seuraava kohteeni oli Magritte-museo, joka on osana valtavaa Musées Royaux des Beaux-Arts-museota. En jaksanut tällä kertaa määräänsä enempää taidetta, mitä koko talon koluaminen olisi ollut, joten valitsin vain René Magritten. En tuntenut hänen tuotantoaan juurikaan ennestään, lähinnä tuon kuvassakin olevan Son of Manin ja joitain sellaisia, joissa on kyyhkysiä. Son of Man on minusta tavattoman vaikuttava, ja näissä tunnelmissa halusin tutustua tuotantoonsa lisää.
Kun olen matkalla riittävän tohkeissani menossa johonkin tai vähän jännittynyt kaikesta uudesta, en oikein malta pysähtyä syömään. Niin kävi nytkin. Huomasin olevani jo museossa sisällä, kellon ainakin kolme ja minun ilman lounasta. Onneksi museossa on kahvila, jonka ruokaa olin lukenut kehuttavan varsin hyväksi. Eivät kehut turhia olleet. Kookoscurryn ja suorastaan valtavan sitruunamarenkipiiraan voimalla jaksoin erinomaisesti nauttia taiteesta. Pidin muuten Magrittesta enemmän kuin osasin etukäteen edes kuvitella! En voi väittää, että suurinta osaakaan teoksista olisin varsinaisesti ymmärtänyt, mutta ei se nautintoa vähentänyt.
Bryssel on mukavan kompakti ja kävellen haltuun otettava kaupunki. Aurinkoisena kevätpäivänä en oikeastaan parempaa tapaa viettää lomaa tiedäkään kuin vain kävellä ympäriinsä. Museon jälkeen osuin muun muassa Sablonin antiikkimarkkinoille, jotka olivat jo lopettelemassa, ja Parc de Bruxelles -puistoon, jonka ulkoilmakahvilassa oli mukava seurata ihmisiä (ja koiria).
Viimeinen päivälle asettamani must see -kohde oli Manneken Pis. Olin kovin hämmentynyt, kun sen vihdoin löysin. Jostain syystä olin odottanut vähintään puolitoistametrisen pojan pissaavan jollakin suurella aukiolla, jollei nyt keskellä niin ainakin niin, että sillä on tilaa ympärillä ruiskia. Mutta kaverihan on hädin tuskin puolimetrinen ja pissii ahtaassa talojen kulmauksessa jykevän rauta-aidan takana!
Iltapalapaikaksi etsin Comocomo-nimisen tapasravintolan, josta myös olin lukenut kehuja keskustelupalstalta. Comocomo on risteytys espanjalaista pintxos-paikkaa ja japanilaista sushi-baaria. Asiakkaat istuvat baarijakkaroilla ravintolassa mutkittelevan liukuhihnaston ympärillä. Yksi kokki väsää pieniä leivän päälle rakennettavia pintxos-paloja, jotka hän laittaa pienille lautasille muovikupujen alle ja hihnalle kiertämään (tästä siis japanilaishenkisyys). Asiakas nappaa hihnalta mieluisat, ja kun maksun aika tulee, tarjoilija laskee lautaset. Lautasia oli useita värejä sen merkkinä, onko annos lihaa, kalaa, juustoa, kasvista vai jälkiruokaa. Yksin ruokailevalle paikka ei ollut erityinen elämys. Aika kauan piti odottaa, että kokkipoika sai uutta ruokaa tarjolle. Istuin itse ravintoketjun alkupäässä ja jokaista uutta annosta oli kohdallani vielä jäljellä, mutta luultavasti hihnan viimeisille asiakkaille ei monellakaan kierroksella jäänyt mitään. Ajatus paikassa on kyllä minusta oikein hyvä, ja ystävän kanssa tai porukassa olisin hyvinkin viihtynyt siellä iltaa istumassa – ja syönyt huomaamatta luultavasti tarpeettoman paljon.
Ilta oli kaduilla vilkas, vaikka oli sunnuntai. Keskusta-alueellakin oli minusta aika pimeää, ja suurten katujen väliset pienemmät kujat varsin varjoisia. En voi sanoa, että olisin pelännyt, mutta jollain tavalla oloni oli vähän varautunut. Mieluusti olin katsomatta karttaa ja kuljin päämäärätietoisesti eteenpäin. Samanlaista hienoista turvattomuudentunnetta ei ollut Gentissä eikä Luxemburgissa. Niissä tunsin oloni täysin luottavaiseksi myös illalla. Öisistä kaduista en tiedä mitään. Yöllä liikkukoot nuoret ja pelottomat bilettäjät, minä kerään voimia seuraavan päivän kävelyretkiä varten. Grand Place on erityisen vaikuttava illalla.
Toisena Brysselin päivänä huomasin, etten ollut nähnyt kaupungissa yhtään kirkkoa – enkä halunnut niitä nähdäkään. Nähtävyyskiintiö alkoi olla täynnä. Koska koko päivää en voinut käyttää suklaan syömiseen, päätin kierrellä vähän kauppoja. Siihen taas ei oikein olisi ollut varaa, koska nyt olisi pakottava tarve säästää kesää varten, mutta Inno-tavaratalossa luovutin: jos kerran kaikkialla myydään kirkkaan värisiä farkkuja, voisin kerrankin olla trendien harjalla ja ostaa sellaiset. En yleensä osta yhden kauden tuotteita, mutta tälle muodille annoin periksi. Lisäksi pistäydyin sunnuntaina kiinni olleessa vintage-liike Episodessa. Kaikenlaista roinaa vintagena myydäänkin! Paikka muistutti lähinnä UFFia!
Koska matkakassa ei kestänyt enempää innoilua eikä muitakaan kauppoja, yllätin täysin itsenikin ja lähdin Parlamentariumiin, Euroopan Unionin vierailukeskukseen, jonkinlaiseen virtuaaliseen infopisteeseen, jossa saa EU-tietoutta kaikilla unionin jäsenmaiden kielillä.
Parlamentarium
Euroopan parlamentin vierailukeskus
Koe Euroopan parlamentti aivan uudella tavalla. Parlamentin vierailukeskuksessa Brysselissä niin lapset kuin aikuiset voivat tutustua kaikkia kansalaisia edustavaan parlamenttiin uudella, innostavalla tavalla.
Dynaamiset, interaktiiviset multimedianäytöt johdattavat matkalle Euroopan yhdentymiseen ja kertovat sen vaikutuksista meidän kaikkien arkipäivään. Vierailukeskus toimii kaikilla EU:n 23 virallisella kielellä, ja sisäänpääsy on ilmainen. Tilat ovat täysin esteettömät myös erityisryhmille.
