Matkalla Ubudiin

Matkalla Ubudiin

Niin moni on sanonut Ubudin olevan parasta Balilla, joten olihan sinne lähdettävä. Aamulla portilla (puoli tuntia etuajassa) seisoi Toyotoineen Wayan, mukava ja puhelias autokuski, joka tiesi, minne mennä, ja joka myös kuunteli, mitä me halusimme. Kiitos ei puuveistämöä, kiitos ei hopeaa, ei sivettikissoja. Kiitos kyllä balilaista tanssia, kiitos kyllä temppeleitä, vesiputous ja riisipeltoja.

Näissä maissa tuntuu olevan niin, että jokainen tuntee jonkun, joka sitten voi fiksata jotain sellaista, mitä kaveri ei pysty itse tarjoamaan. Kun talon omistaja Bobby kävi viime viikolla, olisi hänelläkin ollut kuskituttuja, mutta hän toki voi järjestää skootterinvuokrausta ja muutakin tarpeellista. Onneksi kaikessa ei luoteta vain fiksaaviin kavereihin, vaan voidaan mennä ihan vain toimistoon. Ensimmäisenä Wayan siis vei meitä sellaiseen ostamaan venelippuja, jotta Ubudin jälkeenkin olisi tekemistä.

Balilaiseen tanssiin en ihan päässyt sisälle. Viisi näytöstä esityksessä oli, ja kaikenlaista naamioitunutta otusta lavalle tuli. Olin ajatellut tanssin vain värikkäästi pukeutuvien ja käsiään viehkosti liikuttelevien naisten hommaksi, mutta heitä oli vain muutama. “Mikä hemmetin mufloni tuo on?” kysyi matkakaveri ensimmäisen karvaisen olennon nähtyään. Vaikka paperilta kuinka luki esityksen runkoa, vaikea oli ymmärtää, mitä tapahtuu. Epäilemättä mitään vanhaa traditiotakaan ei noudatettu tai ainakin tietyiltä osin esitystä oli modernisoitu ja turistisoitu. En saata uskoa alkuperäiseen kuuluneen kameroille pikkurillin ja etusormen nostamista ja hännästä vetämistä jalkoväliin esittämään penistä. Kovin turistinen (ja tylsäkin) oli tämä show minun makuuni, mutta seitseman euron hintaan silti ihan ok.

Untitled

Wayan kertoi ajellessamme paljon balilaisesta elämästä. On kalenteria, joka kertoo, milloin kannattaa aloittaa bisnekset ja milloin pitää osallistua seremoniaan temppelissä. Hän kertoi, millainen on uusi vuosi, kun koko saari hiljenee vuorokaudeksi. Hän kertoi, millaisia ovat temppeleiden pyhät miehet, miten pyhyys periytyy suvussa. Kuulimme, miten vainajat haudataan ja myöhemmin kaivetaan ylös tuhkattavaksi. Suunnilleen selvisi Balin elinkeinorakenne ja koulusysteemikin. Tällaiset tyypit ovat ihan kullan arvoisia päästä edes vähän sisään paikalliseen kulttuuriin.

Untitled

Perinteinen balilainen talo oli varsin mielenkiintoinen nähdä. Kieltämättä tuntui oudolta vain lampsia sisään, kun nainen makaili sängyllä (ulkona) ja mies istuksi siinä lähettyvillä. Siellä me kiersimme rakennukset ulkoa ja vähän sisälläkin. Keittiössä Wayan nosti kupua ja näytti keitetyt riisitkin. Balilla keitetään yhdet riisit aamulla, ja siitä tehdään aamupala, lounas ja päivällinen miksailemalla joukkoon kasviksia ja lihaa aina joka aterialla erikseen. Jokaisella talolla on oma temppelikin. Itse asiassa meidän pihallammekin (Sanurissa siis) on pikkuinen. Omistaja saattaa tulla sille joskus rukoilemaan. Sitä odotellessa. Mutta kun kuulin häkeissä olevien kukkojen olevan taistelukukkoja, meni vähän maku tämän talon herrasväkeen. Naapuritalolla näytti muuten käyvän toinen turistiperhe. Omanlaisensa elinkeino näemmä siis tämäkin (lahjoitukseksi kehotettiin jättämään euron luokkaa). Rakennukset oikeasti kyllä näyttivät vanhoilta, eivät turistikäyttöön tehdyiltä.

Untitled

Untitled

Kukkotappelut ovat periaatteessa kai Balillakin kiellettyjä, mutta kyllä niitä järjestetään. Esimerkiksi tänään. Yksi tie oli lähes tukossa, koska sen varsi oli pitkältä matkalta pysäköiy täyteen ja ohi pyrkiville oli vain yksi kaista käytössä. Tappeluissa liikkuu isot rahat. On ihminen julma. Kiinnostavampaa “kukkotappelua” oli katsoa, kun vapaana kulkenut kukko ärhenteli koiralle, joka suinkaan ei mennyt lähemmäs vaan pakeni paikalta kiukkuisen kukon reviiriltä.

Kävimme parilla temppelillä. Toinen oli sellainen, millaiseksi balilaiset vanhat temppelit kuvittelinkin. Wayan sanoi sen olevan alun perin 1100-luvulta. Vastaavan temppelin hän ohitti aiemmin ja sanoi vievänsä meidät sellaiselle, jolla ei käy turisteja, ja oikein lupasi. Saimme kiertää kolmestaan. Jokaisella temppelillä on kahdesti vuodessa seremonia, johon hindun tulee osallistua. Ymmärsin, että seremonioita on siis kaiken aikaa jossain, mutta ilmeisesti jokaisella olisi se oma, jossa sitten käydään.

Untitled

Cagar Budaya Pura Samuantigan temppeli

Untitled

Untitled

Toinen oli aivan erilainen. Se oli kalliioon kaiverrettuja jotain alhaalla laaksossa, pitkine portaiden päässä. Kovin paljon ulkomaalaisia turisteja sielläkään ei ollut, mutta paikallaisia lapsia sen sijaan satoja. On luokkaretkiaika.

Tunnustan taas tyhmyyttäni, mutta kerron kuitenkin. Monien rakennusten portit, niin kotien kuin vaikkapa puuveistämöiden, näyttävät ihan samalta kuin temppeleiden. Sanurissakin ihmettelin, miten temppeleitä voi olla vieri vieressä. Onneksi en mennyt sisään, koska olisin saattanut olla jonkun pihassa noin vain. Temppeliin taas ei oikein ole asiaa ilman sarongia, sellaista pitkää liinasta kiedottua hametta. Sellainen oli miehilläkin. Ilmeisesti kyse on perinteisten balilaistalojen sisäänkäynneistä, koska sellainen oli siinäkin, missä vierailimme.

Luonnon kauneus voittaa monesti ihmisen rakentaman, ja niin taisi käydä tänäänkin. Tegenungan vesiputous oli vaikuttava. Kaukaa katsottuna putoukset näyttävät aina pieniltä ja kesyiltä, mutta kun pääsee lähelle, tajuaa niiden voiman. Putouksen alle oli luvallista mennä uimaan, ja kuvasta saatatkin erottaa uimarin antamassa mittakaavaa.   

Untitled

Mutta ne riisipellot. Ne olivat syy, miksi halusin ylipäätään Ubudiin. Googlalin ja näin kuvat. Se riitti. Riisiterasseiksi niitä sanotaan, kun kasvavat rinteessä kuin portailla. Miten kaunista! Kun samassa maisemassa on vielä pari lehmää tai lukuisia palmuja, suomalainen kaupunkilaistyttö huokailee. Vielä en nähnyt ihan sellaisia kuin kuvissa, mutta ehkä paluumatkalla. 

Ubudista, päämäärästä, en tiedä vielä mitään. Hotellimme on keskellä metsää, pienen tien varresta lähtevän polun päässä, kaukana kaikista palveluista. Ubudiin on ehkä kolme kilometriä, tai sitten ei, en tiedä. Täällä vain sirkat sirittävät, kukko saattaa rääkäistä ja jossain ihan lähellä äännellä jokin, minkä äänestä on mahdotonta sanoa, mikä se on. Mutta täällä on pieni paratiisi. On ihan mieletöntä olla tässä hiljaisuudessa Sanurin ruuhkien ja talonkin kovaäänisyyden jälkeen. Täällä ei kuulosta, kuin moottoripyörät ajaisivat makkariin sisälle, ja torvet eivät soi, naapuruston koirat eivät tappele yösydännä. Täällä on parasta, mitä satasella voi saada: kahden huoneen villa ja ikioma uima-allas. Kuuden kämpän hotellissa ei ole ravintolaa, joten ruoka tilataan huoneeseen, jonne aamiainenkin tarjoillaan asiakkaan toivomaan aikaan. Nyt sataa lujaa. Ehkä huomenna paistaa taas – ja jos ei, voin silti uiskennella omassa altaassa.

Ei haitannut, vaikka tullessa jo vähän sataa tihutti.

Untitled

Aika pian altaan takaa alkaa aikamoinen viidakko.

Next Post:
Previous Post:
There are 2 comments for this article
  1. Avatar
    Miika ♥ Gia | matkakuume.net at 17:20

    Näyttää siltä että ollaan joskus aikoinaan oltu tuossa samassa näytöksessä . 🙂 Pyhä vesi, ja sen temppelit on myös hauskoja nähdä, jos tuntuu että tekemistä kaipaa.

    Tiesitkö muuten että Indonesiassa on muutama nimi, joita lapsille annetaan? Yksi niistä on tuo Wayan, toinen Ketut, ja loppuja en muistakaan. Vähän hämmentävää.

    Ubudissakin on se Down to Earth Café, samainen joka löytyy Seminyakistakin, ja sitä voin suositella kaikin puolin todella lämmöllä, vaikkei suuri raakaruokafani olisikaan. Ja jos on, se on lähinnä taivas maan päällä.

    Ihanaa Balin jatkoa sinne, nauttikaa Ubudista!

    • Avatar
      Annika Author at 11:20

      Tuo nimiasia oli ihan uutta. Kuvittelin Wayanin länsimaistetuksi kutsumanimeksi, onhan talomme omistajakin Bobby, vaikka balilainen. Raakaruoat jäivät syömättä. Panostin suklaakakkuun. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.