Intia-päivä laittoi muistelemaan menneitä

Sunnuntaina puolen päivän tienoilla oli melkein vielä kuin kesä. Aurinko lämmitti, kun Kaisaniemen puiston oli täyttänyt Intia. Jo junassa kuulin ihanaa aksenttia, kun Intia-päivään matkalla ollut pariskunta kertoi tekemisistään kuvapuhelulla luultavasti sukulaisilleen kaukana Suomesta. Mitenkään ei ollut tungosta kuin ruokakojujen edessä, mutta paikalla oli intialaisia, monet perinteisiin asuihin pukeutuneina, ja meitä suomalaisia etsimässä ripausta eksotiikkaa. Kentän laidoilla oli kojuissa ruokapaikkojen lisäksi edustettuna lentoyhtiöitä, viisumipalvelua, hoitolaa, erilaisia yhdistyksiä. Lavalla riitti ohjelmaa melkein koko päiväksi, lähinnä musiikkia ja tanssia. Arvonnassa tietenkin koettelin onneani, mutta ei tärpännyt. Lennot Intiaan olisivat toki kelvanneet. En sanoisi Intia-päivää nyt varsinaiseksi must go -spektaakkeliksi, mutta toisaalta alkusyksyisenä sunnuntaina voi ihan hyvin piipahtaa tällaisessakin tapahtumassa. Kyllä se minussa taas herätti matkustamisen halua ja toisaalta palautteli mieliin aiempia matkojani Intiaan.

Ensimmäisessä on palattava ajassa todella kauas, ehkäpä kevääseen 2001. Vietin silloin Intiassa kuukauden. Mutta vaikka tämä saattaa kuulostaa kokemuksena todella hienolta, se ei todella ollut sitä, mitä se olisi parhaimmillaan voinut olla. Olin kuukauden lähinnä yhden resortin vanki. Ei siinä mitään, puitteet olivat kivat, mutta vietin kuukauden odottamassa, että minulle oikeastaan melko vieras mies tulisi töistä. Olin siis siinä aiemmin talvella tavannut suomalaisen miehen, joka oli töissä Intiassa. Ehdimme olla kimpassa viikon, kun hänen oli palattava takaisin töihin. Olin päätymässä töiden väliseen tilaan, eli edellinen määräaikaisuus päättyi ja uudesta ei oikein ollut tietoa, joten huhtikuussa lennähdin Maduraihin Tamil Nadun osavaltioon. Muistan edelleen elävästi, kun tulin taksilla Madurain keskustaan. Toisella puolella tietä huusi valtava Nokian mainos, vastaan tuli härkien vetämä puinen kärry, toisella puolella tietä makaili rennosti lehmiä.

Olin matkailijana täysin kokematon. Toki siis olin matkustanut perheeni kanssa nelikuisesta ja käynyt pakettimatkoilla ja muistaakseni kerran Wienissä työharjoittelussa olleen ystäväni luona, mutta tällainen Intia-seikkailu oli minulle aivan uutta. Eikä siitä kyllä mikään seikkailu todella tullut. Minut oli pakotettu elämään samoilla säännöillä kuin suomalaiset työntekijät. En saanut poistua hotellin alueelta yksin. Että siellä olin vähän kuin kullatussa häkissäni. Virikkeenä oli uima-allas, ravintola ja pitkähkö mäki alas tielle, jos liikuntaa kaipasin. Viikonloppuisin saatoin päästä vähän kylille, ja vappuna parin yön reissulle Kovalamiin ja eteläkärkeen. Että ei noin reissumielessä ollut ihan antoisin Intia-kuukausi tämä mutta jätti palon nähdä maata enemmän.

Kului vuosia ja ihmiset elämässäni vaihtuivat. Alkoi uusi elämä, se, jossa maailmasta alkoi vähitellen tulla koti. Päädyimme Intiaan. Tästäkin matkasta on jo vuosia, olisiko jo kymmenen? Muistan Delhin kaaoksen. Muistan Taj Mahalin marmorin kylmyyden paljaita jalkoja vasten. Muistan maailman parhaat jättikatkaravut rantahotellissa. Muistan kauniin hiekkarannan ja rannan pusikossa luonnollisilla tarpeillaan kyykkivät ihmiset, jotka kohta olivat pyllypesulla meressä. Tämä matka oli ehkä suurin kulttuurishokkini koskaan. Eipä tuo nyt niin hätkähdyttäisi, mutta silloin olin niin kokematon.

Jotenkin Intiasta jäi tunne, että vaikka olen nähnyt vain vähän pohjoista ja melkein yhtä vähän etelää, ei minun tarvitse maata enempää nähdä. Mutta olen alkanut muuttaa mieltäni. Saatan hyvinkin lähivuosina löytää itseni sieltä vielä. Minun pitää vain löytää oma Intiani. Suurkaupunkien kaaos ei kiinnosta. Koin Delhin jopa vähän pelottavana. Mutta Etelä-Intian vauraammat osat puhuttelevat kyllä. Kotchikoden tienoo esimerkiksi tuntui näin jälkeenpäin ajatellenkin aika kivalta. Kaupungin vilinä, hotellin läheisyyden hiljaiset kylänraitit, yhtenä rintamana vaatteet päällä uimaan menneet naiset. Kyllä minä taidan olla vähän Intian tarpeessa taas!