Type and press Enter.

Yksin matkalla – aikuisen naisen ajatuksia yksin matkustamisesta

“Miten sä uskallat?” “Olet sä vaan reipas!” “Ihan yksin vai? Et kai?”

Mahtaako alle kolmekymppinen, rinkan selkäänsä ottava ja hostelleissa maailmalla kiertelevä joutua vastaamaan moisiin kysymyksiin, vaikka olisi nainen? Mutta kun matkalaukun pakkaa ja hotellin varaa nelikymppinen, häntä pidetään varsinaisena sankarina – jollei muuta niin oman elämänsä sankarina ainakin. Epäilemättä myös uhkarohkeana, koska aika usein vastaan uskaltamiseen liittyviin kysymyksiin.

Matkustin ensimmäisen kerran lentokoneella yksin vasta 25-vuotiaana. Lähdin Wieniin, jossa ystäväni oli työharjoittelussa. En kuitenkaan ollut mielestäni yksin matkalla, koska minulla oli siellä seuraa – ja milloin ei ollut, makasin hotellihuoneessa korkeassa kuumeessa. (Kotona keuhkokuumediagnoosi.)

Pian sen jälkeen lähdin kuukaudeksi Intiaan, mutta siellä asui silloinen poikaystäväni, eli en minä sielläkään yksin ollut. Kuusi päivää viikossa olin hotellin vankina, koska minulla ei ollut lupa yksin liikkua. Että se siitä Intiasta. Paluumatkalla Lufthansa aloitti lakon ja juutuin Frankfurtiin.  Pitkän lennon jälkeen väsyneenä soitan äidille ja itkeä tihuutan, että mitä nyt tehdään. Että näin reipas omatoimimatkailija olin silloin.

Onneksi samalla lennolla Suomeen lähtenyt suomalaismies fiksasi minutkin samaan koneeseen Oslon kautta. Pääsinpä muuten ensimmäisen kerran elämässäni lentämään bisneksessä. Penkki oli leveä kuin nojatuoli, mutta ilo aika lyhytaikainen: eipä Saksasta Norjaan kauaa lennä.

Ensimmäiselle ihan kokonaan yksin -matkalle lähdin neljä vuotta sitten marraskuussa, reilusti yli kolmekymppisenä. Menemättä yksityiskohtiin oli kuitenkin sellainen tilanne, että minun oli parasta poistua kotoa tai olisin vain kiukutellut ja ollut ärsyttävä ilman, että puoliso olisi moista käytöstä varsinaisesti ansainnut. Niinpä yksissä tuumin päätimme panna rouvan lentokoneeseen sen verran kauas, ettei pääse vinkumaan. Lähdin Prahaan.

Praha

Olin oikeasti aika kauhuissani. Olin perillä illalla. En halunnut riskeerata mitään ja varasin hotellilta noudon kentältä. Se oli tarpeettoman kallista, mutta tuntui hermoille parhaalta. Aamulla en millään olisi päässyt hotellilta liikkeelle, koska jotenkin vain yksin kaupungille lähteminen tuntui hankalalta. Kivan kattomaalauksen alla omassa sängyssä tuntui turvallisemmalta. Lähdinhän minä ja kaikenlaista näinkin, mutta olo oli kyllä epävarma. Koko ajan piti tietää, missä olen, että varmasti en eksyisi.

Puolta vuotta myöhemmin matkalle yksin lähtemiseen ei ollut muuta syytä kuin se, että menen, koska voin. Koska haluan. Amsterdamissa olin aamulähtöjen kanssa yhtä huono, mutta muuten jo vähän reippaampi.

amsterdam

Edelleen kuitenkin illalliselle ravintolaan meneminen tuntui hankalalta. Yhtenä iltana kiersin korttelia Leidsepleinin alueella enkä vain saanut mentyä sisään mihinkään. Kun yhden ravintolan kokki alkoi jo huudella ikkunasta, tajusin, että vaelluksen on päätyttävä ja sain mentyä ravintolaan – en kyllä tämän kokin paikkaan.

Oli ratkaistava yksin syömisen ongelma: Aloin pitää mukana kirjaa tai lehteä. Sen taakse saatoin piiloutua, pitää itseni kiireisenä, mutta oleminen oli silti hankalaa, koska aika usein illalla ravintoloissa on pareja ja ystäväseurueita.

Lounasaikaan yksin oleminen on ihan helppoa. Amsterdamissa löysin delit: niistä sai evästä hotellille, ja näin saatoin kaivautua omaan rauhaani. Saatuani iPadin yksin oleminen on helpottunut. Sillä saa oltua vaikka ihan oikeasti sosiaalinen, jos raflassa sattuu olemaan langaton verkko, tai voin bloggailla olematta ollenkaan säälittävän yksinäinen.

Jos näillä tiedoilla lähtisin ensimmäistä kertaa yksin reissuun, menisin tuttuun paikkaan. Aloittaisin harjoittelun yksin olemiseen paikassa, jossa osaisin kulkea ehkäpä ilman karttaakin, jossa voisin vain fiilistellä kivaa kohdetta. Tällainen vapautunut fiilis minulla oli Montreux’ssä.  Siellä sain (muistaakseni) lähdettyä liikkeelle ajoissa, menin vuorelle ulkoilemaan, kuten olin suunnitellut, menin naapurikaupunkiin, joka oli hyväksi havaittu, mutta kävin myös päiväretkellä junalla Bernissä, vaikka siellä en ollut ennen ollut. Reviirini laajeni siis vähitellen. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen matkani yksin, turhat jännitykset olisivat jääneet pois. Tuosta matkasta muuten kirjoitin kaikkien aikojen ensimmäiset blogijuttuni. Travellover syntyi silloin, toukokuussa 2011.

Itselaukaisijalla saa laatukuvia!
Lounasajan helppoutta

Ehdin vielä käydä kiertelemässä Belgiaa ja Luxemburgia ennen neljän viikon Italian-reissua. Silloin vuokrasin asunnon Rapallosta, Ligurian rannikolta. Ensimmäiset päivät olivat rankkoja. Olin todella pettynyt asuntoon ja sen omistajaan. Olin jotenkin ihan lohduton, että tässä kosteassa autotalliin rakennetussa kolossako oikeasti olen kuukauden selkä romuna Ikean kuopalle nukutussa vuodesohvassa. En voi väittää olleeni kovin tyytyväinen itseenikään: soitin säälinkeruupuheluita kotiin. Mies sanoi, että tulet kotiin, jos ahistaa, menet hotelliin, jos ahistaa. Tajusin, että vaihtoehtoja on, ja aloin vähitellen viihtyä.

Sittemmin olen ollut muutaman kerran Italiassa yksikseni, Sisilissa parikin viikkoa, muuten vain pienillä kaupunkilomilla myös Kreikassa, Saksassa, Espanjassa ja Turkissa.

Alberobello

Ateena
Ateena
Hydra
Hydran satama

Todellisin seikkailuni oli viime kesänä, kun lähdin Thaimaahan. Minulle se oli seikkailu, jonkun muun mielestä säälittävää hyvissä hotelleissa asumista ja hintavien palvelujen käyttämistä. Mutta onneksi se oli minulle täydellinen juuri tuollaisena. Opin itsestäni matkailijana paljon. Ihmisenä tokikaan en kasvanut, mutta opin tunnistamaan rajani: näin haluan matkustaa, näin minulle on hyvä. Oikeastaan jo matkaa varatessani tiesin, että tämä on seikkailu, jonka haluan kokea. Tietenkin toivoin, että ottaisin rinkan selkään, lähtisin vailla suunnitelmia, menisin vain, mihin nenä näyttää, liikkuisin bussilla ja junalla… Ja lehmätkin lentävät… Pakkasin matkalaukun, varasin 4 – 5 tähden hotelleja, lensin. Varasin myös etukäteen retkipaketteja, kelluvaa bungalowia, luksustelttaa.

13 kertaa olen itsekseni mennyt. Minulta on kysytty, olenko pelännyt. Pelottavinta oli Thaimaassa, kun olin keskellä järveä kahdestaan venekuski-oppaani kanssa ja kaveri alkaa poltella huumehia. Lopulta pelkoni olivat aiheettomia. Tyyppi vain alkoi hihitellä, mutta hallitsi veneensä pöllyistään huolimatta.

Pari kertaa seuraan on lyöttäytynyt joku hännystelijä. Ehkä olivat yksinäisiä, ehkä kaipasivat seuraa. Mitään uhkaavaa heissä ei kummassakaan ollut, ja eroon heistä pääsi muutamassa minuutissa.

Joissain kaupungeissa pimeän tullen on ollut tunne, että on parempi näyttää määrätietoiselta ja kiireiseltä, ei pysähtyä kadunkulmiin tutkimaan karttaa, mutta kyse on ollut lähinnä vain terveestä varovaisuudesta, ei todellisesta pelosta.

Aika usein minua luullaan paikalliseksi (ennen kuin avaan suuni), että ulkonäköni onnistuu hämäämään sen verran, että määrätietoisena näytän töistä kotiin palaavalta. Eipä sellaisten seuraan kukaan tule tuttavuutta tekemään. Tietenkin olen itse varovainen: En liiku pimeällä epämääräisillä alueilla, mene puistoihin tai syrjäkujille. En käy yökerhoissa tai ole humalassa. Katson tavaroideni perään, vältän väkijoukkoja.

Samalla junareitillä, jota Thaimaassa ajoin, tapahtui noin viikkoa myöhemmin raiskaus ja murha. Se pysäytti hetkeksi. Ulkomaalainen ei kai ole todennäköisin uhri, ainakaan aikuinen, mutta tuon kuuleminen tuntui todella pahalta. Jäin itse junasta muistaakseni yhdentoista aikoihin illalla pois. Myöhemmin juna luultavasti hiljenee ja yön pikkutunneilla tuollaiset hirveydetkin voivat tapahtua.

Turvallisuuteen vaikuttaa tietenkin myös kohde. En ole ollut yksin esimerkiksi arabimaissa, joissa yksin olevaan länsinaiseen voidaan suhtautua epäkunnioittavasti. Sanoin siksi voidaan, koska en tiedä, tehdäänkö niin. Minä en ole kohdannut mitään epämiellyttävää.

Istanbul
Istanbulkin on helppo yksin matkustavalle naiselle, vaikka Turkki muslimimaa onkin. Istanbul on ystävällinen ja turvallinen. Tietenkin pitää kunnioittaa paikallisia tapoja.

Hankalin tilanne yksin on ollut sairastuminen. Onneksi kyse ei ollut kuin mahataudista. Olin lähdössä aamulla Syracusan asunnoltani kohti Cataniaa ja sieltä seuraavana päivänä kotiin, kun yöllä alkoi veskissä juokseminen. Tietenkin oli syönyt ja juonut jääkaapin tyhjäksi, ja koska tuossa tilassa pitäisi juoda paljon, ei tuntunut yksin alkuunkaan kivalta. Imodium-levyllisen vedeltyäni uskaltauduin samassa korttelissa olevalle kioskille ja äkkiä takaisin. Selvisin vahingoitta. Iltapäivällä pääsin jo liikkeelle ja Cataniaankin, eli selvisin tästäkin oikeastaan vain pienellä epämukavuudella. En tiedä, pitäisikö sairastumiseen varautua jotenkin muuten kuin hyvällä vakuutuksella. Selvittää englantia puhuvan lääkärin puhelinnumero tai sairaalan osoite? Ainakaan tähän asti en ole niin tehnyt.

Tiedän naisten reissaavan paljon yksin. Tunnen Afrikkaa maitse kiertäneen, tunnen Uutta-Seelantia bussilla rundanneen, ulkomailla asuneita. Omat retkeni ovat aika pikkuisia, mutta ne ovat juuri minun näköisiäni.

Edelleen vähän jännitän illalla ulkona syömistä, mutta sekin näyttää olevan vähän paikkakohtaista: Thaimaassa helppoa, Italiassa vaikeaa. Onneksi on delit ja take awayt, onneksi runsaat lounaat ja matkalla usein vähän pienempi ruokahalu (ja suklaapatukat hätään).

Rooma
Roomassa lounaalla
Rooma
Roomassa silloin, kun yksin ravintolaan meneminen ei ollutkaan niin helppoa

Jos pystyn valitsemaan, pyrin olemaan kohteessa valoisaan aikaan. Vieraaseen paikkaan pimeällä tuleminen ei tunnu mukavalta, mutta jos tutustun siihen valoisalla, pimeä ei tunnu niin hankalalta. Laukussa kulkee iPad kaverina. Se pelastaa monessa tilanteessa.

Yksin matkustavat sanovat tavanneensa paljon ihmisiä, saaneensa ystäviä ympäri maailmaa, kertovat, että ei heidän tarvitse olla yksin. Minä en ole tavannut ketään. Kun lähden yksin, olen mielelläni yksin. En kaipaa seuraa. Joitain kokemuksia tietenkin olisi kiva jakaa matkakaverin kanssa, mutta toisaalta kirjoitan niistä, voin kertoa niistä viesteillä tai palattuani kotiin. Oikeastaan ainoa kerta, jolloin yksin oleminen oli jotenkin outoa, oli viime kesänä Thaimaassa. Siellä minuun ei oikein osattu suhtautua. Kuvittelin nimenomaan, että yksin reissaavat nuoret naiset olisivat jo sen verran tuttu ilmiö, että vähän aikuisempi menisi vanhasta tottumuksesta, mutta näin ei ollut.

Veneretkellä Phuketista olin ainoa yksin matkustava. Sain ujoimman ja hiljaisimman kanoottipojan, ja matkanvetäjä jututti pariskuntia ja seurueita, mutta jätti minut melkeinpä vaille huomiota. Jotenkin loogista olisi, että minulle olisi annettu puhelias pitämään seuraa. Samoin oli Elephant Hillsissä, johon otin parin päivän luonto-luksusteltta-retkipaketin. Muut turistit eivät nyt suorastaan karttaneet, mutta eivät tehneet tuttavuutta. Yksikin nainen, jonka mies poti vatsaansa teltassa, hakeutui mieluummin ryhmien pariin kuin minun seuraani.

En keksi yksin matkustamisesta kuin oikeastaan vain yhden erityisen huonon puolen: se on kalliimpaa kuin matkakaverin kanssa reissaaminen. Siis minulle. Jos ottaisin naispaikan hostellista, vuorokausihinta toki olisi sama, olenko yksin vai kaksin, mutta kun otan hotellin, maksan huoneesta yksin saman verran, kuin jos huoneessa makaisi kaksi. Auton vuokraaminen maksaa ihan saman, olen kyydissä vain minä tai onko auto täynnä.

Parasta yksin matkustamisessa on vapaus tehdä ihan mitä itse haluan. Seuralaisen kanssa on aina tehtävä jotain kompromisseja. Yksin ei ole riippuvainen toisen nälästä, väsymyksestä, halusta käydä sotamuseoissa. Mutta myönnän kyllä, että minulle yksin kuljettava maailma on pienempi kuin kaksin. Kohteet ovat rajatummat, mutta tämä on vain minun omaa arkuuttani, ei missään nimessä yleinen totuus. 

 Venetsia
Selfie siellä, missä kaikkein mieluiten olen. San Marco, Venetsia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

31 comments

  1. Todella mielenkiintoinen postaus! En tiennytkään että olet matkustellut noin paljon yksin. Minäkin ensimmäisen reissun yksin heitin myös Wieniin 😀 Viimeaikoina olen lähestulkoon aina matkustellut miehen tai kaverin kanssa, mutta voisin kuvitella myöhemmin matkustelevani myös yksin.
    Olen kuullut kyllä juttuja miten vakiinnuttua ei tule lähdettyä enää spontaaneille matkoille itsekseen, kun ei se jotenkin sovi. Mutta miksi EI?

    1. Minulla uskallus lähteä yksin tuli vasta sen jälkeen, kun olin matkustanut paljon miehen kanssa. En olisi aikaisemmin edes halunnut mennä yksin.

      Tietenkin riippuu paljon suhteesta, voiko yksin lähteä vai ei. Koska minulla kuulemma on subjektiivinen oikeus mennä (kuten miehelläkin tietysti), on tilanne hyvä. Kymmenen vuotta kimpassa auttaa luottamukseen ja muuhun, mikä voisi jollakulla muulla olla ehkä olla esteenä.

  2. Hei, tätä oli kyllä todella mielenkiintoista lukea ja samaistuin kyllä vahvasti muutamiin juttuihin!

    Olen muutamia kertoja nyt reissannut itsekseni ja aina mua hämmästyttää muiden reissaajien hehkutukset yksin matkustamisen ihanuudesta ja kuinka mahtavia ihmisiä sitä onkaan tavannut näillä matkoilla. Omalle kohdalle kun on osunut pääasiassa viinaa litkiviä turisteja tai liian tuttavalliseksi ryhtyviä häntäheikkejä. Ehkä tämä on tätä omaa tuuria? 😀 Olen kyllä onnistunut tapaamaan myös pari aivan mahtavaakin tyyppiä joista on ihan ystäviä tullut, mutta lähtökohtaisesti itselle on ainakin henkisesti todella rankkaa ruveta heti muodostamaan jotain sosiaalista kanssakäymistä vieraiden kanssa aina uuteen paikkaan saapuessa. Sitten pitäisi olla aina kaikessa mukana kun muuten jää piirien ulkopuolelle ja rauhaa itselle ja omille ajatuksille ei ole sitten ollenkaan.

    Thaimaassa oli kyllä jotenkin todella rasittavaa välillä olla yksin kun varsinkin paikalliset eivät ymmärtäneet sitä, että oikeasti halusi olla yksin. Sitten kun vielä onnistui olemaan pari minuuttia naama peruslukemilla niin hädissään kyseltiin, että onko kaikki ok kun en hymyile 😛

    Semmoinen on ihan ok jos reissaa yksin, mutta perillä on tuttuja ja voi itekseen painaa menemään kun kaveri on töissä, mutta vielä itse noihin aiempiin kokemuksiin perustuen arkailen ihan täysin omillaan matkustamista. Mutta onhan tässä itselläkin aikaa vielä harjoitella, pikkuaskelin sitten myös rohkeammaksi 🙂 Senkin suhteen, että siellä reissussa voi myös olla ihan yksin, ei jää haikaileen seuran perään ja sillä sitten masentaa itseään.

    1. Minä taas sain Thaimaassa olla aivan rauhassa. Juttusille tulijoita ei ollut, ei missään. Yksi mies kehui mekkoani matkalla Banyan Treen kattoterassille Bangkokissa, mutta hänelläkin oli naisseuraa mukana omasta takaa. 🙂

      Nyt kun olen tottunut yksin olemiseen, olen nauttinut siitä niin paljon, etten halua näistä omista retkistäni ikinä luopua. Mies jo muutaman kerran kysynyt, otanko häntä enää ollenkaan mukaan. Otan kyllä. Tänäänkin suunniteltu yhteisiä reissuja. Niitä on varattuna neljä, omia ei lainkaan.

  3. Yksin reissaavalta naiselta kyllä kysellään kaikkia näitä kysymyksiä jatkuvasti ja itsekin saan niihin vastailla. Terve järki päässä pärjää jo pitkälle. Yömyöhään ei kannata hirveästi hiljaisilla kujilla käppäillä, mutta sen nyt tietää jokainen. Mitä vaan voi tietysti sattua, mutta jos pelkää kaikkea ja kaikkia, jää paljosta paitsi. Yksin reissatessa en yleensä joudu olemaan yksin, olen tutustunut maailmalla aivan mielettömiin tyyppeihin. Kaverin kanssa matkustaessa joutuu tekemään paljon kompromisseja ja itse jotenkin nautin siitä, että saan tehdä just sitä, mitä itse haluan omalla matkallani. 🙂

    1. Toisaalta mitä vaan voi sattua, vaikka olisi matkalla laumassa. Samalla järjellä pitää mennä yksin ja yhdessä.

      Taidat olla helpommin lähestyttävä kuin minä, koska minä olen ollut matkani aina yksin – toisaalta olen halunnutkin olla. 🙂

  4. Kuten olen aikaisemminkin sulle kirjoittanut ja sanonut, että pidän/samaistun moneen sun juttuun. En aikaisemmin hirveästi lukenut matkablogeja. Nyt niitä tän matkablogin lisäksi on jo joitakin. En ole ennen edes kommentoinut näihin. Nyt oon siihenkin “syyllistynyt”. Olen itsekin joskus miettinyt oman blogin aloittamista, mutta olen ajatellut, että tuskin mun jorinat ketään hirveästi kiinnostaa, kun en ole mikään ihmeellinen kirjoittajakaan. Pinnan alla taitaa kuitenkin kyteä halu jakaa omia ajatuksia/kokemuksia. Asiaan…

    Sikäli lähestymiskulmani on eri kuin sinun, että olen mies, mutta hyvin pitkälti yksin matkustamisessa pätevät silti samat lainalaisuudet.

    Minulla alunperin syy yksin matkustamiseen on ollut se, että nuorempana kukaan mun kaveri ei ollut samanhenkinen tai ei ollut rahaa… Niinpä sitten lähdin mm. autolla yksin Keski-Eurooppaan ja seuraavana kesänä Brittein saaria kiertämään. Osan aikaa mulla oli molemmissa kaveri mukana.
    Toinen syy yksin matkustamiseen on ollut se, että on kohteita, joihin muut eivät ole halunnut.
    Kolmas on se, että olen käynyt edellisiä koripallon EM-kisoja ja MM-kisoja katsomassa. Niihinkään en ole ketään saanut mukaan lähtemään. Toki matseissa on muita suomalaisia ollut. Varsinkin syksyn Bilbaon reissussa olin paljonkin suomalaisten kanssa. Näissä reissuissa käytin kuitenkin välipäivät hyödyksi liikkumalla yksin.

    Mun mielestä yksin matkustamisen huonot puolet ovat tietysti kalliimpi hinta ja kokemusten jakamisen vaikeus. Ei kukaan jaksa kuunnella tuntikausia sun juttuja reissun jälkeen. Ok, kyllä vaimo urhoollisesti niin tekee 🙂

    Yksin iltaisin syöminen ei aina tunnu mukavalta, kun silloin tulee syötyä liian nopeasti->ei ikään kuin nauti siitä samalla tavalla kuin seurassa. Toki siihenkin on jo oppinut.

    Yksin matkustaminen rajaa jonkun verran myös paikkoja mihin voi mennä. Esim. en ihan helposti lähtisi vaeltamaan yksinäni, koska riskit luokkaantumisen sattuessa luonnossa liikkuessa ovat isommat kuin kaupungeissa

    Kaikki nuo positiviiset puolet, jotka sinäkin mainitsit, allekirjoitan.

    Se ero mulla suhun on, että yksin matkustaessa en niin paljon laita painoa hotellin hyvyyteen kuin yhdessä matkustaessa. Toki en mihin tahansa luukkuun mene. Yleensä 3 tähteä riittää.

    Pääosin nykyään olen kuitenkin matkustanut vaimoni kanssa, mutta kyllä näitä omia reissujakin aina tulee. Nytkin pari suunnitelmissa. Matkailu on kivaa yksin tai kaksin. Isompaa porukkaa en ole kokeillut.

    1. Mukavaa, jos olet löytänyt blogit – ja tietenkin Travelloverblogin! Ja jos olet itse kiinnostunut minun jutuistani, miksei sinun juttujasi luettaisi? Matkablogigenre on pitkälti naisten hallitsema, tosin useissa on mies mukana, usein kuvaajana. Monikin mies voisi olla kiinnostunut vaikka juuri noista urheilumatkoista.

      Niin kai vain on, että ihmiset ovat aika samanlaisia, sukupuoleen katsomatta: halutaan jakaa kokemuket toisen kanssa, ruokaillessa ei tunnu kivalta yksin ja yksin mennessä joutuu ottamaan ehkä jonkin verran enemmän asioita huomioon kuin kaverin kanssa. 🙂

  5. Hyvä kirjoitus yksin matkustamisesta!

    En ole aikoihin matkustanut ulkomaille yksin, koska ollaan reissattu puolison kanssa yhdessä nyt viimeiset 5 vuotta. Ilman puolisoa olen kyllä käynyt matkoilla, mutta ne on sitten olleet koulukavereiden kanssa että jotain seuraa on ollut.

    “Yksin matkustavat sanovat tavanneensa paljon ihmisiä, saaneensa ystäviä ympäri maailmaa, kertovat, että ei heidän tarvitse olla yksin. Minä en ole tavannut ketään. Kun lähden yksin, olen mielelläni yksin. En kaipaa seuraa.”

    En ole tavannut mäkään. Tai no olen, mutta en mitään sydänystäviä joiden kanssa juoksisi rannalla ja kaupungilla sitten kaikki päivät matkalla tapaamisen jälkeen. Joo, kyllähän sitä välillä tuli juteltua ihmisten kanssa mutta enimmäkseen olen viettänyt aikani matkoillani yksin. Vaikka välillä tulee yksinäinen olo niin ei sitä jotenkin välttämättä edes niin jatkuvalla syötöllä kaipaa mitään seurustelua muiden kanssa. Yksin ollessa voi sitten tulla ja mennä miten huvittaa ja keskittyä itseensä.

    1. Kiitos Anne!

      Enimmäkseen mekin menemme yhdessä, mutta koska minulla on välillä satunnaisia muutaman päivän jaksoja, jolloin ei ole väliä, missä töitäni teen, ja mahdollisuus muutenkin pitää enemmän lomaa, on mies todennut, ettei minua kannata sitoa kotiin murjottamaan. Olen kuitenkin aina onnellisempi matkalta palattuani, kun olen voinut muutaman päivän tehdä sitä, mistä eniten pidän.

      Olisikohan niin, että seuraa kaipaavat yksin matkaajat asuvat hostelleissa, joissa jotenkin helpommin ajaudutaan sosiaalisiin kontakteihin? Ehkä iltaelämä ja kuppilatkin olisivat paikkoja tavata muita yksin matkaavia ja tietenkin paikallisia myös. Kummatkaan eivät ole minun juttuni. Ehkä siksikin saan olla ihan itsekseni. 🙂

  6. Ihanaa, että kirjoitit tästä aiheesta. Pystyn helposti samaistumaan kokemuksiisi.

    Minäkään en ole löytänyt yksin matkatessa seuraa, mutta toisaalta olen halunnutkin olla ihan omassa rauhassa ja en ole siis edes etsinyt seuraa. Muutama henkilö on kyllä lähestynyt, mutta mielestäni kovin epämiellyttävällä tavalla eli heistä on halunnut vaan nopeasti eroon. Tähän mennessä on onneksi aina auttanut se, että olen sanonut mieheni odottavan minua tuolla noin ja on vähän kiire. Juuri tuollaiset tapaukset ovat mielestäni se yksin matkustamisen ikävä puoli. Toisaalta kerran ystäväni kanssa Istanbulissa matkatessa minuun kävi joku tuntematon käsiksi keskellä kirkasta päivää ja ilman minkäänlaista provosointia vaatteilla tai käytöksellä, joten voihan kaikkea sattua myös toisten kanssa reissatessa.

    Yksin syöminen on minulle edelleen vaikea paikka ulkomailla. Harvoin muistan ottaa jotain lukemista mukaani ja kun olen selaillut jo kaikki kuvat kamerastani, niin tulee vaan tuijoteltua muiden pöytiin (jos ei istu niin, että näkee kadulle tai muualle ulos). Se taas voi vaikuttaa toisten liialliselta kyttäämiseltä heidän mielestään, vaikka se ei tietenkään ole tarkoitus. Ei vaan oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä tai minne katsoa.

    Joka tapauksessa pikkuhiljaa siihen yksin matkustamiseenkin tottuu ja se alkaa jopa tuntua kivalta. Nyt oikein odotan seuraavaa matkaani, jonka voin tehdä yksin.

    1. Aivan, kuvien selaaminen kamerasta unohtui. Se on hyvää ajanvietettä ruokaa odotellessa! Kuten sanoinkin, aika usein itse kirjoittelen ruokaa odotellessani, jollei ole vaikkapa matkaopasta selattavaksi tai muuta luettavaa. Se on bloggaajan pelastus. Toisaalta kirjoittaminen on yksi versio kokemusten jakamisesta silloin, kun ei ole kaveria mukana.

      Yksin matkustaminen on harjoittelukysymys: alkuun se on (tai voi olla, minulla oli) hankalaa, mutta muutaman kerran jälkeen alkaa helpottaa. Minulla ei ole vielä tiedossa, milloin pääsen taas yksin, mutta eiköhän sellaisen aika taas piakkoin tule. 🙂

    2. Yksin reissatessani olen huomannut, että kauppahalleissa on aika kiva ruokailla. On ihmisvilinää, jota katsoa eikä kukaan ihmettele naista yksikseen. Ruokakin on yleensä tuoretta ja hyvää.

      Ikävimpiä paikkoja ruokailla yksin on illalla hiljaiset rantaravintolat. Etelä-Euroopaassa ravintolan henkilökunta suhtautuu illalla yksin ruokailevaan naiseen jotenkin säälien. Viiniäkään ei aina saa laseissa, vaan pitäisi ottaa yhdelle hengelle koko pullo.

      Kesällä olin Floridassa. Siellä meksikolaisessa ravintolassa minut (kuten joku toinenkin yksin ruokaileva nainen) ohjattiin kauas seinän viereen ja pöytään ruoka katettiin ikäänkuin vastaapäätä istuisi joku. En tuntenut oloani yksinäiseksi, mutta pöytä näytti siltä kuin joku olisi lähtenyt vessaan kesken syönnin.

    3. Ehkä juuri tuosta syystä ihastuin Madridissa San Miguelin (vai mikä sen nimi oli) kauppahalliin! Tiskillä seisten oli helppo ottaa pala sieltä täältä.

      Nimeomaan rantakohteissa yksin olemiseen suhtaudutaan minustakin huonommin kuin kaupungissa. Suomalainen itsellinen nainen ei todellakaan ole säälittävä, mutta kulttuurierot…

  7. “Mahtaako alle kolmekymppinen, rinkan selkäänsä ottava ja hostelleissa maailmalla kiertelevä joutua vastaamaan moisiin kysymyksiin, vaikka olisi nainen?”

    Kyllä mahtaa! Nuo “miten sä uskallat, kyllä oot rohkea” -höpinät alkoi heti parikymppisenä kun ryhdyin reissaamaan (yksin ja rinkan kanssa). Nykyään, 40plussana kun edelleen matkustan samaan tyyliin (rinkka nyt vaan on paljon kätevämpi kuin matkalaukku, ei ole aikomustakaan luopua siitä :D), sitä kuulee edelleen uudemmilta tuttavuuksilta. Tuntuu melko naurettavalta, kun on yli 20 vuotta reissanut pääasiassa yksin ja sitten yhtäkkiä loman kynnyksellä joku tulee ihmettelemään, että “oi miten sä uskallat”… En enää keksi siihen mitään vastausta, koska koko kysymys on niin outo. Miksi EN uskaltaisi? Pitää varmaan ensi kerralla esittää tämä jatkokysymys, kun en vaan tajua mitä “uskaltamista” asiassa on.

    “Seuralaisen kanssa on aina tehtävä jotain kompromisseja. Yksin ei ole riippuvainen toisen nälästä, väsymyksestä, halusta käydä sotamuseoissa.”

    Matkustan joskus myös puolison kanssa, mutta eihän silloinkaan ole pakko kulkea kylki kyljessä 24/7. Jos mies haluaa mennä sotamuseoon niin ihan vapaasti, minä menen sillä aikaa taidemuseoon tai johonkin kivaan puistoon lukemaan kirjaa. Jos toista väsyttää kun toista ei, niin menee vaikka hotelliin ottamaan torkut tai kahvilaan istumaan siksi aikaa, kun toinen puuhailee jotain. Kaikilta kompromisseilta ei tietenkään voi välttyä, mutta tämmöisistä pikkujutuista ei ainakaan meillä oteta stressiä, vaan lähdetään hetkeksi eri teille jos siltä tuntuu.

    1. Juu, ei mekään eri kiinnostuksen kohteista stressata: mies pelaa Angry Birdsiä vaatekaupan oven pielessä ja minä menen vaikka laitattamaan kynnet sotamuseon ajaksi. 🙂

      Nykyään parikymppiset lähtevät etsimään itseään (tai mitä menevätkään tekemään) reppu selässä maailmalta, mutta ei se ollut samalla tavalla yleistä, kun me nelikymppiset olimme sen ikäisiä. Siksi tuumasin, että ehkä heiltä ei enää kysellä samalla tavalla. Tietyllä tavalla ymmärrän kysymyksen uskaltamisesta, jos ei ole itse paljon matkustanut. Aika arkajalka olen itsekin ollut.

  8. Hieno paikka tuo Hydra!

    joo minullakin on kokemusta myös huonoista lomaläävistä, yhdessäkin kölnin lomaläävässä oli murtojäljet valmiina ovessa ja kutsuin poliisin tutkimaan asunnon kun toimistosta vain raivottiin ja riehuttiin. Niin poliisit totesivat että jäljet oli tehty sisältäpäin, jotenkuten uskalsin jättää tavarat ja käydä vain noin tunnin ajan ulkona että sellainen loma oli se pari viikkoa.. Tosin tärkeimmät kuten kameran otin joka kerta mukaan ja joka kerta läävään tullessa tarkistin onko konekkaan enää tallella. Muita kokemuksia on olleet homeiset asunnot ja tavaralavoista koottu sänky, mutta voiton taitaa silti viedä tuo ensimmäisenä mainittu etenkin kun toimiston työntekijät suuttuivat siitä että asiasta valitti, mutta joo kaikkea sitä voikin kohdata matkoilla hyvää sekä huonoa.

    Mitä yksin matkustamiseen tulee niin itse tykkään sellaisesta matkaseurasta että voi myös välillä yksin liikkua vaikkapa nähtävyyksillä jos toinen ei halua/jaksa ja toinen ei siitä suutu, tai sitten mukana on ihminen jota kiinnostaa samankaltaiset nähtävyydet. Tiedän ettei tämmöinen aivan joka ihmisen kanssa onnistu, mutta onneksi on niitäkin joiden kanssa onnistuu.

    1. Onneksi meillä on matkakaverin kanssa aika samanlaiset kiinnostuksen kohteet (paitsi ne sotamuseot, mutta kyllä minä niissäkin joskus käyn sivistymässä).

      Valitettavasti maailmalla kiertämiseen liittyy joskus kurjiakin puolia. 🙁 Kuten vaikka “lomaläävät”. Parhaani mukaan niitä välttelen, mutta joskus ei kassa kestä muuta.

  9. Mielenkiintoinen postausaihe, ja monen muun jo kommentoineen tavoin voin myös samaistua tähän hyvin!

    Eka oma reissuni yksinmatkaavana oli niinkin kevyeen kohteeseen kuin Meksiko, mutta toisaalta Playa del Carmen on hyvin rauhallinen lomakylä etenkin Meksikon mittapuulla, joten voisin suositella lähes kenelle tahansa sitä vaikka ensimmäiseksi paikaksi suunnata yksin. Lähtiessäni sinne olin vielä avoliitossa, mutta koska kaukokaipuu ja matkattomuuspahoinvointi kasvoivat usean vuoden matkustelemattomuuden myötä liian suuriksi ja silloisen kumppanini mahdollisuudet lähteä tuollaiselle reissulle olivat olemattomat, joten minähän menin sitten omiin nimiini.

    Sittemmin olen reissannut yksin myöskin Istanbulissa, Brasiliassa sekä Italiassa, ja nauttinut siitä tunteesta, kun saan itse järjestellä kaiken ja kulkea miten itse haluan, ilman niitä mainitsemiasi kompromisseja reissukaverin kanssa. Ainoat huonot puolet yksinreissatessa on tuplahinnoista maksamisen lisäksi juuri tuo yksin syöminen, minkä myös minä koin Roomassa jotenkin kiusalliseksi. Toinen juttu on itsestään valokuvien ottaminen, jonka koen jotenkin vaivaannuttavaksi, kun en haluaisi olla ainoastaan räpsimässä selfieitä mutta en toisaalta jaksa jatkuvasti kysellä tuntemattomilta, josko he voisivat ottaa minusta kuvan.

    Ylipäätään se, että reissaa yksin herättää lähinnä muissa huolenaihetta, ja välillä paikallisetkin ovat kyselleet esimerkiksi Brasiliassa ja Argentiinan rajalla, että ihan oikeastiko olen yksin reissassu, ja minkä vuoksi. Itselleni se ei ole ongelma, sillä nautin siitä, mutta muiden reaktiot ja jatkuva huolehtiminen välillä vaivaannuttavat.

    Kiitos tästä postauksesta Annika, se antoi kovasti ajattelun aihetta ja kynäilen ehkäpä itsekin lisää aiheesta blogiin jossain vaiheessa!

    1. Olet kyllä reipas, jos Etelä-Amerikkaankin olet yksin lähtenyt!

      Totta muuten, yksin tehdyiltä matkoilta minulla on itsestäni vain jokunen satunnainen kuva. Pokkaria vielä saatoin antaa tuntemattomille, mutta järkkäriä en ole uskaltanut. Toisaalta inhoan suunnilleen jokaista itsestäni otettua kuvaa, joten helposti menee koko matka ilman yhtään selfietä tai muidenkaan ottamaa kuvaa.

  10. Minä istun Taurangan kirjastossa kuluttamassa aikaani kunnes dösä tulee ja vie minut uuteen paikkaan.
    Ja olen yksin.
    Yksin naisena.

    Onneksi en ole ainoa joka on tuntenut tämän yksinäisyyden.

    1. Yksinäisyyttäkin on monenlaista. Matkatapauksessa se on minulla positiivista, koska tiedän, että perheeni ja ystäväni ovat olemassa. He odottavat kotona. Yhteyden pitäminenkin on helppoa eikä enää edes kovin kallista.

      P.S. Pitääpä googlata Tauranga. 🙂

  11. Mutta toisaalta miksi se oma lärvi pitäisi olla matkakuvien seassa?

    1. Minusta on ihan kiva, että oma lärvi on silloin tällöin mukana. Tuo henkilökohtaisempaa otetta, että nämä ovat juuri minun kokemuksiani. Ei lärvin joka jutussa tarvitse olla eikä edes joka maassa, mutta joskus.

  12. Hyvä kirjoitus ja kivaa pohdintaa! Mä reissasin nuorempana eli aivan nippanappa parikymppisenä yksinään ja silloin tuli kyllä kommenttia niin mummolta kuin lentokoneen vierustovereilta, että oletpa rohkea kun yksin lähdet. Tosin kohteetkin olivat välillä vähintään kyseenalaisia (Palestiina, anyone?). Nyt on jo pidemmän aikaa siitä kun olen yksin reissannut…….ja just kun tätä kirjoitin niin tajusin, että viimeksihän olin kaks kuukautta sitten yksin reissussa joten ei sittenkään mitään 😀 Olin ihan vain Kanadassa, niin ei ollut esim turvallisuuden kanssa mitään ongelmia. Ainoa huolen aihe, josta pomokin soitteli perään, oli karhut!

    1. Minä olin nuorena niin nynny, etten olisi mihinkään uskaltanut. Korkeintaan pakettimatkalla oltiin ystävän kanssa Kanarialla ja Korfulla. Vähän on muija muuttunut niistä ajoista. 🙂 Että siihen nähden en voi kuin kunnioittaa Palestiinaasi parikymppisenä! Onneksi maailmaa voi nähdä aikuisenakin eikä matkailun aloittaminen ole missä iässä liian myöhäistä!

  13. Mielenkiintoinen postaus!

    Itse reissaan mieluiten yksin, se on niin paljon helpompaa. Voi muuttaa päiväohjelmaa siitä kenenkään kanssa keskustelematta tai jäädä ävain sänkyyn makaamaan päiväksi jos siltä tuntuu 🙂

    Minäkään en ole kohdannut mitään epämiellyttävää matkoillani, suurin osa niistä tietysti Turkkiin suuntautunut. Koskaan minua ei ole häiritty millään tavoin.

    1. Nimeomaan ihan parasta on se, että saa päättää kaiken itse. Vaikka matkakaverin kanssa kuinka osuisivat kiinnostukset yksiin, on toinen huomioitava.

      Minusta naisten pitäisi rohkeasti toteuttaa omia haaveita ja lähteä maailmalle. Kuten sinäkin sanoit, mitään ikävää ei ole sattunut. Tietenkin itse pystyy omilla valinnoilla vaikuttamaan paljon.

  14. Kiva kirjoitus! Yksin matkusteleminen on huippua. Eri tavalla hienoa kuin kulkea puolison tai muiden rakkaiden ihmisten kanssa, mutta ei yhtään vähemmän hauskaa. Yksin matkusteleva nainen herättää kyllä huomiota toisinaan ja paljon huomiota olen saanut minäkin vaikka vielä hetken alle kolmekymppinen olen. Teini-ikäisenä ihmeteltiin miten uskallan tai edes haluan matkustaa yksin, kahdenkympin jälkeen ihmeteltiin lisäksi miksi matkustelen ilman miestäni (jota ei ollut / joka oli kotona). Vanhemmat, varsinkin jo eläkeiässä olevat, naiset ovat kuitenkin ihailtavia mikäli matkustelevat yksin, niin eri maailmassa ovat eläneet kuin minä ja silti painelevat menemään. Meille nuoremmille matkusteleminen on jo sillä lailla itsestään selvää ja helppoa, varsinkin jos on rahaa mitä käyttää jotta voi matkustaa turvallisesti.

    Nykyään yksin tulee matkustettua huomattavan paljon harvemmin, lähinnä vain Suomen sisällä tai päiväretkiä ulkomaan matkoilla. Edelleen olen kuitenkin halukas reissaamaan yksinkin, varsinkin jos toisella ei ole aitoa kiinnostusta lähteä tutkimaan paikkaa, joka minua kiinnostaa.

    Se mikä on muuttunut, on ihmisten tapaaminen. Aiemmin olin juuri se tyyppi, joka tutustui kaikenlaisiin mielettömän hauskoihin ihmisiin ja yövyin jatkuvasti paikallisten kotona. Sosiaalisuus karsiutui pikkuhiljaa, pohjimmiltani olen ns. yksinäinen susi kuitenkin. Nykyään kun lähden yksin matkaan, niin juttelen ja vietän kyllä mielelläni aina hetken taikka toisenkin muiden ihmisten kanssa, mutta suurimman osan ajastani haluan olla yksin. Siinä mielessä voin siis samaistua sinuun, yksin matkusteleminen sopiikin mielestäni erityisen hyvin meille yksikseen viihtyville, sosiaalisemmat ihmiset sitten löytävät kyllä seuraa jos vain uskaltavat suutansa avata.

    1. Luulen myös, että olisin joka matkalla saanut seuraa, jos olisin sitä kaivannut. Hassua, mutta en ole. Ihan sosiaalinen olen Suomessa ja suomeksi, mutta todella huono jutustelemaan muualla.

      Ehkä sanoit kommentissasi jotain tosi oleellista: jos aikuinen nainen matkustaa yksin, hän luultavasti viihtyy omissa oloissaan. Nuoret helpommin ehkä tutustuvat muihin, ovat rohkeampia menemään toisten sohville nukkumaan, mutta aikuinen on helposti jo vähän varautuneempi? En tiedä. Toisaalta en koskaan ole reissussa niin, etten päivällä tietäisi, mihin yöllä pääni kallistan.

  15. […] Yksin matkalla – aikuisen naisen ajatuksia yksin …Puolta vuotta myöhemmin matkalle yksin lähtemiseen ei ollut muuta syytä kuin se, että menen, koska voin. Koska haluan.Katso lisää sivuilla www […]