Pagodojen jälkeen oli tarpeen syödä. Noudatimme taas hotellilta saamiamme suosituksia ja menimme Feeliin, jonka sanottiin olevan aidosti paikallinen. Tarjoilijapoika puhui englantia ja kertoi, että ruokalistaa ei ole, vaan jokainen käy valitsemassa haluamansa ruoat, ja ne tuodaan pöytään. Selvä.
Hyvän aterian voimaannuttamina jatkoimme kaupunkikierrosta. Karaweik näytti kuvissa hienolta. Se on jäljennös jostakin kuninkaallisesta laivasta (Pyigyimon royal barge). Pettymys oli aika suuri, kun vasta laivan peräpäässä seistessämme tajusimme sen olevan ravintola, eli vain komeat kuninkaalliset kuoret. Purkki kelluu Kandawgyi-järvessä, jonka rannassa oli mukava hetkinen vain löhöillä.
Luin Yangonissa olevan länsimaisia ostareitakin, mutta ne eivät tällä kertaa kiinnostaneet. Halusimme mieluummin nähdä Bogyoke Aung San marketin. Harmillista vain oli, että kuudelta kauppakujat alkoivat jo olla kiinni (vasta myöhemmin luin olevan avoinna vain viteen), vain kadunvarren liikkeet olivat auki. Puoteja on yli 2000, ja niissä myydään muun muassa myanmarilaisia käsitöitä. Mielelläni olisin ostanut jotain varmasti paikallista. Ainakin näytti, että kiinalainen halpiskama ei olisi vielä vallannut markkinoita ihan kokonaan, mutta mistäpä voisi varma olla.
Taas näkyi jotain, mikä kertoo turismin olevan vielä uusi ilmiö maassa: kukaan ei tuputtanut mitään. Katselimme joitain tavaroita, kyselimme vähän hintoja. Palvelu oli ystävällistä ja asiallista, mutta kovin – miten sen nyt sanoisi – ehkäpä suomalaista. Asiakas sai olla rauhassa. Yllättävää oli myös se, että vaikka hintalappuja ei ollut, hinnat olivat varsin kiinteät. Mitkään perinteiset tinkimiskeinot poislähtemisineen eivät tehonneet. Taas yksi piirre, josta tykkäsin. En ole koskaan oppinut pitämään tinkimisestä, vaikka joissain maissa se on ajanvietettä ja kaupankäyntiä kuulemma parhaimmillaan. En minä halua istua juomaan teetä ja käymään peliä hinnoista.
Tien toisella puolella supermarketti houkutteli tutkimaan paikallisia elintarvikkeita, mutta pettymys olikin suuri, kun mitään ruokaosastoa ei ollut, oli kodintavaroita, paperitavaraa, kenkiä ja muuta käyttötavaraa vain. Elintarvikemyynti hoitui lähinnä jalkakäytävällä.
Maallisen elämän päätteeksi voisi mennä vaikka istumaan iltaa. Mr Guitar Café kuulosti lupaavalta: Folk-musiikkia joka ilta seitsemän jälkeen. Perustaja joku paikallinen muusikko. Mitä odottaisit? Ehkä samaa kuin minä? Tummaa puupaneelia, istumaryhmiä, vähän karu lava, sisustuselementit jotain musiikkiin liittyvää? Baaritiskin takana seinällä muutama pullo viskiä ja pari vodkaa, ehkä ruotsalaista Absolutia?
No ei ihan. Tämä on Mr Guitar.
Kyllä oli hämmennys melkoinen, kun huomasimme ajavamme taksilla samaan Kandawgyi-järvelle, vain vähän pidemmälle Karaweikin taakse, kuin mistä olimme muutamaa tuntia aikaisemmin lähteneet. Ei soinut folk. Ämyreistä kuului jotain vaimeaa musiikkia. Ruoka oli kohtuullista, mitä nyt lammas vähän sitkaista ja sen ohessa olleet ranskalaiset huonoimmat ikinä, mutta muuten voin sanoa tulleemme ravituiksi. Ei ollut baaria eikä alkoholia kuin olutta.
Parasta Mr Guitarissa lienee ollut näköala.
Saman järven rannalla oli kaikenlaisia pikku ravintoloita ja kahviloita. Vaikutti mukavalta, mutta kovin rauhalliselta, alueelta viettää iltaa. Paras meno vaikutti olevan puistossa pidetyissä sisustusliikkeen firmajuhlissa.
