Kukaan ei muutama vuosi sitten olisi uskonut minun ostavan kunnon kävelysandaaleja ja nopeasti kuivuvia ulkoilukamoja, laittavan reppua selkään ja lähtevän aamutuimaan luontoon. Minä en mökkeile, olen kaupunkilainen. Kuitenkin eniten tältä matkalta odotan pitkää riippusiltaa Tarokon kansallispuistossa. Vanhakin muuttuu, näemmä.
Aamupala kuuluu tässä hotellissa hintaan. Aika kiinalainen meininki, mutta kai sitä voi muutaman aamun syödä riisiä ja nuudeleita. Illalla olimme katsoneet netistä reittejä, mutta aloitimme ajamalla Tarokon kansallispuiston visitors centeriin. Emme saaneet sen enempää infoa, kuin meillä jo oli, mutta jonkinlaisen kartan kyllä. Joitain reittejä lähtee keskukselta, mutta suurin osa kilometrien, kymmenenkin, päästä. Oikeastaan tästä syystä alunperin vuokrasimme ylipäätään täällä Taiwanissa auton. Bussikyydin tarvetta kyselivät, ja matkalla näkyi aika paljon takseja, mutta omalla autolla liikkuminen on ainakin helppoa (ja halpaakin, sillä bensa maksaa alle euron litra). Suurin osa näyttää tulevan Tarokoon ryhmämatkalla. Niitä tehdään ainakin Hualienista ja Taipeista.
Keskuksessa kehuivat erityisen kauniiksi reittiä numero 7, Bulouvan – Swallow Grotto trail. Se lähtee ehkä parin kilometrin päästä visitors centeristä, toisen keskuksen pihasta. On vain 600 metriä pitkä yhteen suuntaan. Kukaan ei sitten kertonut, että menomatka on portaita alas ja paluumatka samat portaat ylös. Kyllä jäi “enormous flora and fauna” näkemättä, kun silmät hiessä kapusimme portaita. Saman keskuksen pihasta lähtee toinen, vähän lyhyempi reitti. Sitä saattaisi sanoa mummomatkaksi: laudoitettua käytävää ja muutama porras. Piti saada jotain muuta!
Pysähdyimme punaiselle Cimu Bridgelle ja pienen matkan päässä Heliussa, jossa on pieni riippusilta, vähän niin kuin harjoitukseksi, jos huomenna pääsisimme sille kunnolliselle. Olen joskus nähnyt pelottavia unia riippusilloista, mutta tämä ainakin oli aika kiva kokemus. Kyllä silta ihmisten painosta notkui, eikä teinien juoksentelu välttämättä hyvältä tuntunut, mutta siinä melkein ilmassa killuessa oli aika hyvä fiilis.
Päivän ihan paras oli suuntaansa parin kilometrin Baiyan Waterfall Trail. Se lähtee noin kilometrin päästä Tianxianin keskuksesta. Näissä keskuksissa on aina siistit vessat ja usein ravintola tai useita. Vähän arvelinkin, ettei luonto ole Taiwanissa varsinaista erämaata ainakaan silloin, kun paikalliset lähtevät ulkoilemaan, sanoihan Taiwania messuilla esitellyt nainen minulle, että “we don’t hike, we walk”. Sellainen tuntuma tosiaan ulkoiluun tänään tuli.
Baiyan Waterfall Trail lähtee keskeltä tunnelia. Emme arvanneet lähteä autolla lähemmäs vaan jätimme sen Tianxianiin ja kävelimme sen kilometrin. Reitti alkaa myös kävelytunnelilla, joka oikeasti on pimeä. Kyllä sen pääsee kävelemään ilman lamppua, mutta jos kulmille eksyt, ota taskulamppu. Meillä ei ollut kuin iPhoneni, eikä sen valoteho kummoinenkaan ole.
Tunnelin jälkeen alkaa kuin toinen maailma. Maisema ei paljon muutu autotieltä, mutta äänimaisema kyllä. Jos lähtee luonnonrauhaan, ei ainakaan saa hiljaisuutta. Joka puussa ja pensaassa tuntuu olevan jokin sirittäjä, sirkuttaja ja ulisija. Jokikin pauhaa erilaisilla voimakkuuksilla riippuen, miten milläkin kohdin virtaa.
Maisemat ovat upeita ja jylhiä. Aina välillä tulee luolia, joiden suulla kehotetaan käyttämään kypärää ja varomaan kaikenlaista myrkyllistä. Omatoimiretkeilijöillä ei kypäriä näkynyt, mutta ryhmissä kulkevilla kyllä. Bussien ulkopuolella aina kaivettiin säkeistä jokaiselle oma sininen kypärä. Putous oli vaikuttava. Se jylisi kolmeosaisena pitkin vuorenrinnettä. Sen yllä kulkee pieni riippusiltakin, mutta epäonneksemme se oli juuri maalattu ja siksi suljettu.
Putoukselta lähti vielä yksi luola johonkin. Uteliaisuus voitti. Saimme melkein kiinni suuren ryhmän ja jatkoimme jonon jatkona perille saakka: päädyimme tietämättämme vesiverhoksi sanottuun luolaan. Luolassa siis satoi sisälle ihan julmetusti. Luola on pimeä, mutta kun pysyttelimme ryhmän kannoilla, pääsimme osallisiksi sen oppaiden taskulamppujen valosta. Etenimme kapeaa kiveystä luolan reunalla kengät läpimärkinä. Alkuun vettä tuli katosta vain satunnaisesti, lopulta ihan kunnolla. Yritin vain pitää kameran jotenkin suojattuna. Itseäni ei pelastanut kastumiselta mikään. Luolan toisessa pää oli suljettu niin, että oli palattava takaisin samaa reittiä. Vetäisin sen verran kertakäyttösadetakkia päälle, että pää, hartiat ja kamera olivat suojassa ja kiiruhdin ryhmän hännillä luolasta ulos. Itse asiassa se olisi ollut hieno kokemus, jos siihen olisi osannut varautua omalla lampulla ja kunnon sadevermeillä. Yhtäkkinen päätyminen kylmään suihkuun vaatteet päällä, reppu selässä ei tuntunut ihan niin hyvältä. Mutta tulipahan sielläkin käytyä.
Paluumatkalla pistäydyimme vielä Swallow Grotto Traililla. Bussimatkalaiset jätetään yksisuuntaisen tien päähän, josta he kävelevät noin 1,5 kilometrin matkan toiseen päähän, jossa bussi odottaa. Me ajoimme autolla sopivaan pysäköintikohtaan ja kävelimme jonkin matkaa. Hieno paikka tämäkin, voi mahdoton!
Näin vain kaupunkilainenkin nauttii luonnosta. Saa nähdä, onko huominen reitti maastoltaan vaativampi. Se on nimetty hiking typeksi, kun tänään olimme vain scenic typen reiteillä. Kun katsoo paikallisia varvassandaaleinen, minihameineen, pitseineen ja mokkasiineineen, en odota liiallista ponnistelua huomiseltakaan. Toisaalta 3,6 kilometrin matkaan sanotaan menevän kolmisen tuntia yhteen suuntaan ja toinen mokoma takaisin.
Hualienin kaupunkia ei illalla enää huvittanut katsella kuin sen verran, että menimme syömään. Halusin tylsästi samaan paikkaan kuin eilen, koska sieltä sai erinomaista ruokaa. Erittäin ystävällinen hotellivirkailija tilasi meille vielä jalkahierojat huoneeseen. Kyllä näillä kintuilla kelpaa huomenna taas kävellä. En muuten tiennyt, kuinka paljon järkyttävän kipeitä pisteitä voi olla pelkästään isovarpaissa tai päkiän kohdalla jalan ulkosyrjässä. Nyt tiedän.
One comment
[…] Travellover […]