Viiden tunnin ajomatka Sweetwatersista Naivashaan kuulosti pahalta. Ei auttanut kuin toivoa, että perillä olisi jotain vaivan arvoista. Juuri ennen kansallispuistosta ulos ajamista näin yhden toiveeni: pienen kirahvin. Ei ihan lyhyeksi tuotakaan tyyppiä sanoa voinut, mutta vauva se oli.
Matka oli vaihteleva. Tiet ovat paikoin erinomaisia, mutta kun eivät ole, ne ovat hirveitä. Välillä kimposin penkistä ylös niin, että takaisin tulo tömähti kunnolla. Naisille vinkiksi: kunnolliset urheilurintsikat automatkoille. Kylien, koulujen ja kirkkojen kohdalla tiessä on aina korokkeita, ja niitä voi olla tiheässä. Teki myös pahaa katsoa, kun vieressä kulki upouusi tie ja me kynnimme sellaista monttuväylää, etten ole tainnut ennen nähdä. Nukkuminen on tässä menossa mahdotonta.
Majoituimme pieneen telttakylään pienen kraaterijärven rannalle. Puissa roikkui mustavalkoisia apinoita, päiväunilla saattoi katsoa järvelle, mutta aivan mieletön kokemus oli kävely luonnossa. Pääsimme kävellen katsomaan samoja eläimiä, joita tähän asti olimme nähneet autosta tai jollain tapaa rajattuna aidan takaa. Nyt, jos olisi juosten saanut kiinni, olisi voinut vaikka kosketella kirahvia tai seepraa. (Kuvia ei ole rajattu tai käsitelty mitenkään. Niistä näkee, kuinka lähelle pääsimme. Ne on otettu 75-300-millisellä linssillä.) Yksin retkelle ei saanut lähteä, vaan oppaan lisäksi porukkaan kuului nelihenkinen hollantilaisperhe.
Kävelyn päämäärä, eläinten lisäksi, oli kiivettä korkealle katsomaan auringonlaskua. Mikä siinä onkin, että olemme hääpäivänä joka vuosi kapuamassa hiki päässä johonkin? Ei kai avioliitto sentään ole ylämäkeä? Alkumatka noustiin polkua vuoren rinnettä, sitten käveltiin tasangolla eläinten keskellä ja vielä noustiin vähän. Alkuun keskittyminen meni lähinnä siihen, ettei astunut kaikenlaisten eläinten jätöksiin. Melkein unohdin katsoa maisemia. Sitten oli vain hyväksyttävä, että johonkin kikkarakasaan tai läjään astun kuitenkin, ja alettava nauttia maisemista. Pilvisyys esti täydellisen auringonlaskun näkemisen, mutta maisemat olivat mielettömät.
Illalla pääsimme vielä yösafarille. Meille luvattiin kenguru. En ollut tiennyt niitä olevan muualla kuin Australiassa. Odotin kuitenkin jotain metristä pomppivaa eläintä, mutta kenguru olikin ehkä kolmasosan siitä, pieni jojona poukkoileva olento. Näimme lisäksi paljon jo tuttuja eläimiä, mutta kengurun lisäksi myös muuaman uuden, kuten maailman pienimmän antiloopin, joka ei paljon chihuahuaa suurempi ollut. Sen sijaan virtahepo oli! Aivan järjettömän kokoisia järkäleitä! Onnistuimme niitäkin näkemään useita. Mukana oli David-kuskin lisäksi sama opas kuin päivällä. Hän todella teki töitä etsiäkseen meille puskista katsottavaa. Puhveleita ei kirkas valo haitannut, mutta suurin osa eläimistä käänsi selkänsä tai lähti kokonaan pois. Niinpä virtahevosta näkyi useimmiten vain valtava peffa.
5 comments
mahtavaa!
Vau! Kuvat ja teksti antavat jo sellaisen tunteen, että haluan myös joskus päästä safarille. Tuo on mahtavampi homma, kuin osasin kuvitella – siellä paikan päällä fiilikset varmasti vielä upeammat.
Kiitos kuvista sekä tunnelmien välittämisestä, ja hyvää reissunjatkoa!
Paljon odotin, mutta kaikki odotukset ovat ylittyneet moninkertaisesti!
Hei,
Kenguruita on luonnonvaraisina vain Australiassa.
Mitä sitä tuli nappailtua tuolla reissulla?
Jos kuvaa katsot, siinä todella on jokin kengurueläin. Kuten ehkä tekstistä huomasit, olin itsekin aika valmis sen kyseenalaistamaan, mutta jokin Afrikan serkku se taisi olla.