Kotimaanpoikkeamien jälkeen palaan vielä Uzbekistaniin. Tämän jutun kirjoitin heti maahan saavuttuamme. Syy julkaisemiseen vasta nyt selviää kyllä, kun lueskelet tekstiä. Kuvat ovat vielä Bukharasta.
Turvauduimme Uzbekistanin-matkan järjestelyissä Traveller-matkatoimiston apuun. Ostimme lennot Helsinki – Riika – Tashkent suoraan Air Balticilta ja Tashkent – Bukhara-lennon myös itse netistä, mutta hotellit sai matkatoimiston kautta aavistuksen nettipalveluja halvemmalla, junaliput oli kiva saada valmiina, ettei erittäin lyhyestä matkasta mene aikaa lippuluukuilla, ja kesän muiden matkojen vuoksi ei ollut mahdollisuutta hankkia viisumia lähettelemällä passeja mihinkään (koska emme ole saaneet aikaiseksi hankkia rinnakkaispasseja. Sellainenkin on kuulemma mahdollinen). Matkatoimisto hoiti kutsut ja muut säädöt, meidän piti vain täyttää netissä anomuskaavakkeita – ja viisumit odottaisivat meitä rajalla.
Lentoyhtiöt ovat tarkkoja matkustajien viisumeista sitä vaativiin maihin. Helsingissä papereidemme katsottiin olevan kunnossa. Meillä oli leimattua kuponkia ja erilaista numeroa todisteena, että viisumiasia on kunnossa. Riikassa todettiin lähtöportilla, että meillä on vain yksi leima, vaikka niitä pitäisi olla kaksi. Meidät ohjattiin sivuun, annettiin ymmärtää, että matka saattoi katketa tähän. Kysyttiin jo, ovatko matkatavarat matkalla koneeseen. Soittelu johonkin ei heti tuottanut tulosta. Siinä odottelemme. Kumpikin oli mielessään miettinyt, että taisi tulla vajaan viikon Latvian-loma. Mietin jo shoppailua Riikassa ja päälle rantalomailua Jurmalassa. Ei sekään ihan pahalta kuulostanut. Kaikki muut olivat jo koneessa, kun selvisi, että leimamme ovat sittenkin riittävät. Kukaan ei pahoitellut sekaannusta, lähinnä tunsin olleemme vaivaksi.
Jostain syystä Air Balticin lennot ovat perillä näissä vähän erikoisemmissa kohteissa kohdettakin erikoisempina aikoina. Tashkentiin laskeuduimme 2.20 yöllä. En voi sanoa olevani silloin ihan parhaimmillani (toki Suomen aikaa kello oli vasta puoliyö) lenneltyäni ja norkoiltuani vaihtokentällä tunteja.
Passintarkastuksessa meidät ohjattiin taas sivuun, eihän meillä ollut edelleenkään viisumeita. Joku mies tuli ja haki passimme. Meidän piti edelleen jatkaa odottelua. Keskellä yötä, vieraassa maassa, täysin ymmärryksen ulkopuolella olevassa kielipiirissä tuntui vähän orvolta ilman passia. Vaikea on arvella, kauanko takaisin saamisessa kesti, mutta ainakin erittäin hitaasti edenneet passintarkastusjonot ehtivät kadota kokonaan. Lisäksemme omia viisumeitaan odotteli ryhmä hollantilaisia nuoria, joiden paperit olivat Riikassa kunnossa: heillä oli kolmet leimat.
Maahantulomuodollisuudet jatkuivat. Täytettäväksi tuli kaavake, jossa ei ollut sanaakaan yhdelläkään ymmärtämälläni kielellä tai edes meille tutuilla aakkosilla. Seinällä oli onneksi englanninkielinen täyttöohje. Tullia varten tuli listata kaikki mukana olevat rahat ja elektroniikka arvoineen (dollareina). Kaikki maahan tuotu pitää myös viedä mukana, ja rahaa ei saa lähtiessä olla enempää kuin tullessa. Seuraava jono oli sitten tulliin, jossa lomake käytiin läpi ja tavarat läpivalaistiin. Jonossa huomasimme kaikilla muilla olevan lomakkeita kahtena kappaleena. Kysyimme vuorotellen meille passit palauttaneelta ja viisumit tuoneelta virkailijalta, pitääkö olla kaksi. Ei tarvitse, yksi on kyllin. Hain kuitenkin varmuuden vuoksi toiset, ja tarpeen olivat. Nyt toinen on värikkääksi leimattuna mukana.
Meitä oli kentällä vastassa matkatoimiston paikallinen agentti. Hän otti meidät isälliseen huomaansa. Saimme kyydin kotimaanterminaaliin, joka on ehkä kymmenen minuutin ajomatkan päässä kansainväliseltä kentältä. Koko matkan hän antoi vinkkejä, paljonko taksi saa maksaa, miten kannattaa vaihtaa rahaa (ei pankissa vaan keneltä tahansa, tarjoajia kyllä on, ja kurssi paljon virallista parempi), paljonko aikaisemmin pitää lähteä junalle. Hän tuli myös terminaaliin antamaan ravintolavinkkejä ja kertoi, ketä missäkin paikassa kannattaa kysyä, että saadaan varmasti hyvää ruokaa oikeaan hintaan. Täällä on erityisen tärkeää, kenet tuntee.
Nyt meillä on Uzbekistanin oma David (David = uskomatoman loistava safarioppaamme Keniassa), joka hoitaa kaiken. Hän mm. lainasi meille rahaa, koska meillä ei ole paikallista valuuttaa ja näin pääsemme kätevästi alkuun. Hän tulee meitä vastaan junalle, kun tulemme takaisin Tashkentiin. Silloin voimme maksaa velkamme. Vaikka maahantuloa ei ole tehty helpoksi, ainakin tämä mies ylitsevuotavassa ystävällisyydessään (jossa ei ollut mitään lipevää tai tyrkyttävää) sai olon tuntumaan erittäin tervetulleelta. Toivottavasti kaikki uzbekit olisivat yhtä välittömiä ja mukavia!
Tashkentin kotimaanterminaalissa 5.8.2013 kello 5.15, hyvin valvotun yön jälkeen
(Tällaisessa totalitäärisessä maassa tuntuu turvallisemmalta olla julkaisematta tällaista edes vähän kriittistä. Siksi odotin paluuta kotiin.)
