SSain haasteen kirjoittaa matkaunelmistani. (Pitkä hiljaisuus.) Mitä tehdä, kun minulla ei oikeastaan ole sellaisia? Minulla ei ole bucket listiä. Minulla ei ole suunnitelmaa, miten nähdä 150 maata ennen kuin täytän 50 (no ei varsinkaan tätä suunnitelmaa). Minä vain haluan kulkea maailmalla. Tästä reissutytön identiteetistä kirjoittelin vähän aikaa sitten täällä. Lähtemisestä ja purkamattomasta matkalaukusta on tullut elämäntapa. Life goalit ovat muilla elämänaloilla, jos sellaisia on. Tartuin siis todella haasteeseen.
Näistä unelmoin (jos pakko on jostain unelmoida):
Mikään paikka ei erityisesti nouse tahdon tuonne -listalleni. Tällä hetkellä tyydytystä aiheuttaa enemmänkin mielentila, jonka voisin paikassa saavuttaa. Viime aikoina olen kokenut seesteisiä hetkiä, hyviä tunteita Itä-Timorissa, George Townissa Penangilla ja nyt viimeksi Coloniassa Uruguayssa. Seuraavaksi lähden etsimään sitä Lissabonista. Olen ollut sielläkin jo useita kertoja, mutta menen, koska uskon, että siellä voisi tuntua hyvältä.
Ehdoton tapahtuma, jonka haluaisin kokea, on Venetsian karnevaalit. Tahtoani lisäsi vielä Mutkia matkassa -blogin Emma, joka juuri on jakanut aivan mielettömiä kuvia sieltä. (Kiitos vaan Emma tästä haasteesta, joka pani tuskailemaan ihan todella.) Ihan melkein jo aloin etsiä lentoja ja majoitusta ensi vuodelle. Jos kerran olen päättänyt elää nytku- enkä sitku-elämää, miksi tosiaan en tekisi varausta vaikka heti?
Kotimaa ei oikein vieläkään sytytä minua liekkeihin matkailumielessä, mutta kyllähän minulla edelleen on Lappi-fantasiani: porot ja tykkylumiset puut. (Ja revontulet sellaisesta lasiseinäisestä ihanasta mökistä katsottuna, jos vielä takkatulikin olisi.) Pari vuotta sitten näin vähän poroja, mutta olin niin myöhään keväällä, että revontuliaika oli ohi ja tykkylumetkin aikaa sitten menneet.
Minulla oli kaupunkiunelma, mutta toteutin sen kolme viikkoa sitten. Buenos Aires oli kummitellut mielessäni epäilemättä lähemmäs kymmenen vuotta. Mutta nyt olen ollut siellä. Se oli jokaisen unelmoidun minuutin arvoinen. Nyt tälläkin paikalla on tyhjiö. Mikään kaupunki ei suorastaan huutele minulle, että hei Annika, sinun on tultava tänne. Mutta jos nyt jotain on heitettävä, niin jostain syystä ehkä Napoli. New Orleansilla on kiva kaiku myös. Ja Key Westillä. Tietenkin on niitä, joissa olen jo käynyt, mutta jotka huutelevat palaamaan, vaikka Venetsia, Havanna, Istanbul.
Maaunelmien kanssa on vähän sama juttu. Ei ole yhtään maata, joka ei minua jollain tasolla kiehtoisi. Aina välillä mielessä on käynyt Iran, joskus Chile tai Nepal. Nämä ovat siis maita, joissa en ole käynyt. Mutta yhä useammin mieleni kääntyy kohti Afrikkaa. Minulla on Afrikka-ikävä. Joudun maan sijaan valitsemaan maanosan. Minä tahdon Afrikkaan.
Monet lempikohteistani ovat olleet saaria: São Tomé ja Príncipe, Färsaaret, Gozo, Réunion, Sisilia joitain mainitakseni. Kaikkiin haikailen kyllä takaisin. Kai minä joskus löydän itseni miettimästä uutta reissua Malediiveille, paluuta Kuubaan, Mauritiusta, Seychellejä. Karibialla en ole ollut aikoihin. Olen kuullut, että Saint-Barthélemy olisi ihana. Färsaarten ja Grönlannin kaveriksi Huippuvuoretkin olisi kiva nähdä. Maailmassa on varmasti ihania saaria, joilla tuijotella merta, ihmetellä luontoa tai palmuja, mutta juuri nyt en unelmoi niistä.
Extreme ja minä emme ehkä mahdu samaan blogiin, mutta sellaisia mukavasti matkustavan aikuisen extreme-kokemuksia voisivat olla yö aavikolla tai vaikka viikon skootteriloma Toscanassa, jolloin extreme tulisi siitä, kuinka vähän voi olla tavaraa mukana. Näitä ajatuksia olen pyöritellyt pitkään, ja nyt kai on sanottava, että nämä ehkä nousevat oikeasti haaveen tasolle.
Majoitusmuotoni on mitä ilmeisimmin hotelli, mutta juuri eilen selailin majoituksia Lissaboniin, ja Airbnb:ssä oli tarjolla parikin surf vaniksi nimettyä autoa. Niissä oli siis takaboksissa makuutilat kahdelle ja jotain keittomahdollisuutta ja kuivakäymälää, mutta ihan pakuja olivat, eivät matkailuautoja. Jos olisi kevät vähän pidemmällä ja tarpeeksi hullua seuraa mukana, olisin melkeinpä voinut tarttua tällaiseen. Aiemmin mainitsin sen lasiseinäisen revontulimökin Lapissa. Se pitänee sanoa myös tässä.
Tämä haave on elänyt kauan: Heidi tour. Se on ehdottomasti minun luontokohdehaaveeni. Luin jo vuosia sitten jonkin lentoyhtiön lehdestä Saksassa järjestettävistä patikointimatkoista, joissa riittää, kun siirtää itsensä ja päiväreppunsa aina seuraavaan majapaikkaan, jossa voi valkoissa lakanoissa ja ruokapatojen ääressä viettää illan ja yön. Tällainen luontomatkailu olisi juuri sellaista, mistä uskoisin pitäväni. Muut tavarat siis kuljetettaisiin aina majapaikkojen välit.
Eikö juoma käy ruoasta? Ruokamatkakohde olkoon siis Englanti. Ai mitä? No kun viimeksi unohdin maistaa brittilästä kuohuviiniä. Siitä on tullut jonkinlainen pakkomielle. Tiedänhän minä, että sitä saisi Alkon tilausvalikoimastakin toista kymmentä erilaista (halvimmat muuten 35 euroa!), mutta olen ajatellut maistavani sitä kuitenkin ainakin ensimmäisen kerran vain kotikulmillaan. On kai niitä huonompiakin syitä varata matka vaikka Lontooseen?
Tämän blogihaasteen on pannut liikkeelle Kohteena maailma -blogin Rami. Se kuuluu näin: Kerro omista reissu-unelmistasi ja laita postauksen linkki Kohteena maailma -blogin kymmenen reissu-unelmaa -postauksen kommentteihin. Jos sinulla on minkä tahansa alan blogi ja haluat haastella haaveistasi, ota koppi! Ja jos sinulla on minkäänlaisia reissu-unelmia, kerrothan niissä kommenteissa! Haluan unelmoida yhdessä!
19 comments
Minäkin haluaisin nähdä Venetsian karnevaalit ja myös porot omassa ympäristössään
Poroja olen nähnyt, mutta haaveilen vielä näkeväni siellä tykkylumisten puiden katveessa. Ehkä näillä kuvilla Lappia markkinoidaan ja minä olen mainonnan uhri. Mutta siitä huolimatta haluaisin.
Englantilainen kuohuviini on huippua! Sitä maistelen muutaman viikon päästä kun menen Lontooseen katsomaan saavatko sen Brexitin aikaiseksi.
Tuo Heidi-tourailu kuulostaa oikein hyvältä! Noita tehdään kai nykyisin melkein kaikissa ulkoilmakulttuurimaissa. Norjassa näimme leirintäalueella (!) ison seurueen, jolle tuotiin pakuilla pitkät pöydät ja pöytäliinat (ja ne kaikki majoittautumistarvikkeet kuten teltat) autolla perässä, itse vaeltajat kulkivat pelkän päivärepun kanssa. Näytti aika kivalta katsoa, kun he siemailivat siinä viiniä illallisensa palan painikkeeksi.
Ota lasillinen minullekin! 🥂 Sitä pitäisi kyllä päästä maistamaan johonkin. 😘
Kuulostaa just niin minunlaiseltani luontoilulta tuo, mitä kuvasit. Pitääpä ottaa asiakseni selvittää, missä kaikkialla olisi mahdollista. Heillä varmaan oli suurempi seurue, joille pöydästäkin katettiin. Mutta että voisi ihan itsekseen mennä. Varmaan jossain olisi sellainenkin mahdollista, koska samoilla reiteillä kuitenkin pörrää muitakin.
En olekaan tiennyt, että on olemassa englantilaista kuohuviiniä. 😊
Minulle selvisi muutama vuosi sitten, ja siitä asti olen kokenut tarvetta päästä maistamaan. 🙂
Heh, tässä on sopiva hetki istua uima-altaalla, katsella merta ja haaveilla uusista paikoista.
Paikkoja, jonne haluaisin mennä, olisi tietenkin vaikka mitä. Minullakaan ei ole mitään ”haluan nähdä niin ja niin monta maata” -juttua, usein haluan nähdä jotain kutsuvaa maata vähän enemmän. Ja ehkä useamman matkan verran. Matkakohteet valikoituvat vähän niin, että tulee pakkomielle käydä jossain, ja sitten pitää saada matkakaveri edes suostuvaiseksi. Tulimme juuri Phnom Penhistä, niin että sen sain toteutettua. Nyt kyllä sitten haluaisin nähdä Kambodzaa enemmän😁 Täältä mennään Con Daon saarelle, johon kehitin pakkomielteen siitä luettuani, niin että se on parin päivän kuluttua toteutumassa.
Ah, Venetsia. Olen ollut siellä vaan kahdella päiväretkellä. Haluaisin viettää siellä viikon vaan hengailemassa. Kiotossa oltiin ihan liian vähän aikaa. Haluaisin olla siellä pari viikkoa, käydä Narassa, katsomassa niitä apinoita lähivuorella ja viettää yön munkkiluostarissa sellaisessa japanilaisen seesteisessä paikassa. Ja sitten aina ongelmallinen Etelä-Amerikka, jonne haluaisin kovasti, mutta turvallisuus huolestuttaa. Parhaiten ehkä onnistuisi ekaksi Chile, niin että kävisi Santiagon lisäsi Valparaisossa ja Atacaman autiomaassa.
Heh, pakko lisätä tähän Okinawa, joka on kummitellut mielessä ties miten kauan.
Minulla ne pakkomielteet voivat tulla yllättävistä asioista. São Toméen piti päästä, koska se oli maailman vähäturistisimpien maiden listalla sijalla 8, kun listaan Hesarissa törmäsin. Marokkoa piti päästä kiertämään, koska näin kuvan, jossa oli vuohia puussa. Juuri nyt tällaista ei ole. Olen huomannut minäkin palaavanai nykyään yhä enemmän samoihin maihin, vaikkapa Vietnamiin, josta nyt taitaa olla kiintiö täynnä ainakin vähäksi aikaa.
”mutta menen, koska uskon, että siellä voisi tuntua hyvältä.”
Ihanaa lukea välillä tällaistakin, kun viime aikoina on tuntunut, että maabongaus alkaa nousta kaikkein tärkeimmäksi syyksi matkustaa.
Suunnittelen pitempää reissua Aasiaan ja läheltä piti, etten itsekin matkasuunnitelmaa pyöritellessäni sortunut samaan maabongaukseen, vaikka vähän sielukin harasi vastaan.
Menen sittenkin sinne, missä uskon, että minulla on hyvä olla.
Yhä enemmän olen alkanut ajatella tuolla missä minulla olisi hyvä olla -periaatteella. Olen edelleen utelias näkemään myös uutta, ja esimerkiksi Itä-Timorissa, johon päädyin oikeastaan aika sattumalta, minulla todellakin oli hyvä olla. Taitaa olla niin, että ihmisen elämä on helposti suorittamista ja tavoitteellista lomallakin. Tai sitten metsästetään päänahkoja, siis niitä maita. Olen miettinyt, nauttiiko silloin, jos vaan pää kolmantena jalkana painaa paikasta toiseen. Ehkä? Luin vähän aikaa sitten Twitteristä ajatuksen, että yhä useampi matkustaisi vain siksi, että voisi somettaa siitä. ”Menisitkö matkalle, jos et pääsisi somettamaan siitä”, tämä käyttäjä kysyi. Kaikenlaisia motiiveja sitä ihmisillä onkin. 🙂
Kiži.
Piti googlata paikka. ei kuulostanut (eikä kuvien perusteella näyttänytkään) tutulta. Epäilemättä olisi näkemisen arvoinen tuo(kin)!
Bucket listat ja haasteet – kaksi asiaa, joihin en tunne minkään sortin vetoa. 😄 Suorastaan helpottavaa kuulla, etteivät ihan kaikki muutkaan matkabloggaajat matkustele listojen vaan fiiliksen mukaan. 😊 Sattuneesta syystä suosittelen silti lämpimästi Nepalia matkakohteeksi sitten kun sen aika on! 😉
Todellakin fiiliksen (ja kukkaron) mukaan. Ei minua haittaisi, jos olisi lista unelmia. Niistä sitten voisi valita aina sopivan. Mutta listat helposti muuttuvat suorittamiseksi. Se taas ei kuulu minun reissufilosofiaani. Ei minun tarvitse nähdä kaikkia TOP10-nähtävyyksiäkään kohteessa. Usein en edes selvitä, mitä ne olisivat.
Minulta kysyttiin viime keväänä myös, matkustanko sen vuoksi, että voin jakaa niistä päivityksiä somessa.
Seuraava kysymys oli, mikä minussa on vialla ja mitä pakenen.
Voi hyvän tähden nyt!
Kyllä minä joskus saatan paetakin, mutta onko siinäkään mitään väärää? Minulle on kyllä myös esim. täällä blogin kommenteissa sanottu, että matkustan tehdäkseni toiset kateelliseksi. Kyllä vain. Minua kun ihan älyttömästi ylipäätään kiinnostaa, mitä ihmiset minusta ajattelevat. 🙂
Viikon skootteriloma Toscananassa olisi varmasti mukavaa. Kauniita maisemia ja rauhallista ajelua viiniviljelmien välissä mukavista ruokapaikoista puhumattakaan. Myöskin Afrikan saaret kiehtovat minua, niitä on aika lailla erilaisia tarjolla.
Hieno juttu, että Buenos Aires oli unelmien arvoinen kohde vastaten odotuksia.
Jonkin listauksen mukaan Kanarian saaret ja Madeirakin laskettaisiin Afrikan saariksi. 😮 Sanzibarilla ja Madagaskarilla haluaisin käydä uudelleen siksi, että ehkä en ollut oikeissa (lue kiinnostavimmissa) paikoissa (Sanzibar) ja sade onnistuu Afrikassa varsinkin pilaamaan aika kivasti tunnelmaa (Madagaskar). Kun saaria googlailin löytyi ehkäpä uusiakin tarpeita. 😊