Ugandassa, väsyneenä mutta uteliaana ja innoissani

Kun ikuisuuslento Helsinki-Istanbul-Entebbe välilaskuineen Kigaliin, Ruandaan, oli perillä joskus neljän tienoilla aamuyöstä, oli aika vaikea repiä huumoria matkailun autuaaksi tekevyydestä. En ole saanut selville, miksi Lähi-itään ja Afrikkaan lennetään näin käsittämättöminä aikoina: miksi olla perillä aamuyöstä, kun ollaan jokseenkin samalla aikavyöhykkeelläkin? Tarvitaanko koneita Euroopassa päivällä? Eiväthän ne aamuksi kuitenkaan ehdi näiltä retkiltä takaisin. En kuitenkaan ihmettele, että Türkish Airlines on valittu muutaman kerran Euroopan parhaaksi lentoyhtiöksi, mutta niin vain jäi nukkumatta torkahtelua lukuunottamatta.

Viisumit sai ostaa rajalta 50 dollarin hintaan. Viisumin virkaa hoitaa vain leima: voimassa 60 päivää. Jostain syystä miehen passiin ei leimaa lyöty. Paluumatkan ongelmien minimoimiseksi oli paras hakea leima maksukuittia vastaan. Emme tietenkään tiedä, millaiset rajamuodollisuudet täällä lähtiessä on, mutta ainakin sormenjäljet ja valokuvat otettiin tullessa samalla tarkkuudella kuin Yhdysvalloissa.

Iloinen opas-kuskimme Enock (vielä en ole varma kirjoitusasusta) oli kentällä vastassa. Ei meistä paljon murinaa kummempaa irronnut. Hotelliin, vaatteet pois ja nukkumaan. Neljän tunnin jälkeen ei olo paljon virkeämpi ollut. Lämmin aamu ja aamupala Victoriajärven rannassa virkistivät henkisesti ehkä hetkeksi. Jos ikinä itse olet tulossa tänne, melkeinpä suosittelisin yhtä lepopäivää hotellin uima-altaalla ennen liikkeelle lähtöä. Välimatkat ovat kohtuullisen pitkiä ja helpommat jaksaa levänneenä. Tiet ovat paremmassa kunnossa kuin Keniassa tämän yhden päivän perusteella, mutta eivät parhaat mahdolliset nukkumiseen.

Muutenkin vaikutelma Keniaan verrattuna oli vauraampi. BKT-lukuja minulla ei vertailuni pohjaksi ole, että ihan mutulla näitä heittelen. New Highway oli aika hyvässä kunnossa, ja punaista hiekkaa pöllynnyt pienempi tie kuoppineen siedettävä. Sen varressa oli hauska seurata tavallista sunnuntaipäivää. Kirkkoon eivät kaikki mahtuneet vaan tuolirivejä oli ulos asti. Lapset leikkivät sillä, mitä käsiinsä saivat. Renkaiden pyöritys vaikutti suositulta. Veden haku kanistereita pään päällä kantaen näytti myös olevan lasten tehtävä. Nähtiin myös ennätys, montako ihmistä kulkee yhden moottoripyörän päällä: kuusi.

Reilut neljä tuntia istuimme autossa. Matkalle mahtui lyhyt pysähdys päiväntasaajalle (ei lainkaan samanlaista ostakaa, ostakaa -meininkiä kuin Keniassa) ja maukas lounas tienvarsikuppilassa. Siis ennen luonnonpuistoa, jossa ensimmäinen gamedrive ja veneajelu.

Muistan, kuinka innoissamme olimme viime kesänä ensimmäisistä impaloista. Muutaman päivän jälkeen mikään seepraa vähemmän eksoottinen ei enää säväyttänyt. Vähän sama tunne oli nyt. Onkohan edellisestä safarista sittenkin liian lyhyt aika? Toisaalta rivissä mulkoilevat seeprat tuntuivat jännittäviltä, ja jokseenkin jokaisesta antiloopistakin piti ottaa kuva. Häntä pystyssä kuin antennina karkuun kipittävät pahkasiat jaksavat naurattaa aina.

Veneajelulla huomio kiinnittyi lähinnä lintuihin, joita kuitenkin oli minusta vähemmän kuin Naiwasha-järvellä Keniassa oli. Sen sijaan virtahepoja oli hurjia määriä, ja välillä olimme ihan pelottavan lähellä. Kun parin metrin päästä veneestä nousi mylvivä virtahevon pää, tuntui aika turvattomalta. Krokotiilejakaan emme ole näin läheltä ja selvästi ennen nähneet.

Pitkän päivän jälkeen pääsimme majapaikkaan, Mehingo lodgeen. Kiitos Mama Uganda, minkä paikan olit meille varannut! Voi sitä ystävällisyyttä ja maisemaa! Vaikka uima-altaan vesi on kylmää, ei siihen voinut olla menemättä. Ruoka oli hyvää, maisema hävisi afrikkalaiseen pimeyteen. Telttamme on valtava. Kylppäri on tuplasti suurempi kuin kotona, terassilta voisi katsoa luonnon vihreyttä, jos ei pimeän hälvettyä olisi heti lähdettävä kohti seuraavia maisemia.

Viidakon äänissä, moskiittoverkon alla Mihingo lodgessa 16.2.