Onpahan erilainen loma kuin mikään pitkään aikaan: En tee oikeastaan mitään. Nukun pitkään, käyn ehkä kävelyllä. Piipahdan hetkeksi kivikkorannalle lukemaan. Istun varjoon kirjoittamaan. Olen tottunut lomilla turhan paljon jopa suorittamaan. Haluan nähdä. Kaiken. Olkoon nyt teemana lepo ja rauha (jota asunnossani ei kyllä valitettavasti ole).
Merkittävin toimeni lienee ollut Ortygian saaren kiertäminen (tämän postauksen kuvat ovat kaikki siltä kierrokselta). Lähdin vastapäivään asunnoltani ja pyrin pysymään koko ajan niin rannassa kuin mahdollista.
Tällainen kaupunki on kyllä kuin luotu toimettomaan oleiluun. Tämä on kuin Venetsia, tai oikeastaan kuin mikä tahansa niistä italialaiskaupungeista, joissa talot ovat vanhoja ja kujat kapeita. Kujien, merenrannan, piazzojen (aukioiden), kahviloiden, kauppojen ja ravintoloiden yhdistelmässä riittää viihdykettä pitkäksikin aikaa, kun voi vain kulkea ympäriinsä. En ole vielä käynyt edes Duomossa, suuressa tuomiokirkossa. Toisaalta olen aina ollut sen kulmilla olkapäät ja polvet paljaina. Ei kirkkoihin puolinakuna parane mennä.
Yksin olemisessakin on taas totuttelemista. Viimeksi olin yksikseni Berliinissä. Siellä oli paljon helpompaa. Onhan suurkaupungissa sinkkujakin, hyvänen aika sentään, mutta täälläpä ei yksin liikkuvia naisia juuri näe, ainakaan iltaisin. Päivällä yksin oleminen ei minua häiritse, mutta edelleen kammoksun illallisen syömistä. Yhtenä iltana päädyin valkoisten liinojen ravintolaan, ja siinä perheiden, seurueiden ja pariskuntien joukossa tunsin oloni aika alieniksi, mutta toisaalta ruoka oli maukasta, viini hyvää ja palvelu kohteliasta, eikä tarvinnut mennä nälkäisenä nukkumaan. Olen kokeillut myös happy hour -paikkaa, jotka olivat Rapallossa pelastukseni. Happy hour tarkoittaa siis sitä, että jos ostaa juoman, voi syödä kaupanpäällisiksi buffetista, jossa on usein pastasalaatteja, pieniä voileipiä, jotain vihanneksia, piiraita jne.
Lauantai-ilta oli pariskuntien. IPadin taakse piiloutuminenkaan ei auttanut tuntemaan oloa ihan joukkoon kuuluvaksi. Nyt on sunnuntai-ilta, istun ihastuttavalla Duomon aukiolla ja olen terassin ainoa yksin oleva. Tähän on vain totuttava tai oltava välittämättä.
Yksi tavoite minulla vielä olisi: oppia olemaan nälkäinen silloin, kun on lounasaika. Lounas loppuu noin kahdelta, ja illallista alkaa saada seitsemän, puoli kahdeksan aikaan. Mutta kun nälkä tulee näin lämpimässä helposti vasta neljältä. Pienet ovat ihmisen murheet, mutta toisaalta nälkä on perin kurja tunne. Pitänee alkaa herätä aikaisin, jos se auttaisi nälkää heräämään myös ajoissa.
2 comments
Taitaa olla joko yleisemmin suomalaisten tai sitten vielä yleisemmin turistien ongelma tuo toive saada ruokaa väärään aikaan. Jotenkin loma, etenkin jos asuu buffet-aamiaishotellissa, vetää siihen, että puolilta päivin ei vielä ole nälkä. Etenkin jos aamupäivän kävelyretkellä on vielä poikennut kahvilla/teellä ja ehkä pullalla/kakulla/jäätelölläkin (kun kuitenkin välillä tarvitsee vessatauon). Joten sitten se nälkä herää juuri kuin Välimeren maissa, ainakin, lounastarjoilu on ohi, mutta illalliseen vielä aikaa. Pahimmillaan juuri viime keväänä Sisiliassa tämä veti meillä siihen, että haettiin sitten kaupasta jotain ja syötiin ja jätettiin illallinen väliin – ei kovin hohdokasta, mutta toimihan sekin.
Tällä lomalla olen heräillyt myöhään, hakenut kaupasta tuoretta leipää ja leikkeleitä, istunut parvekkeentapaiseni reunalla ja tuijotellut merta. Johan lounasaika on alkanut, kun lähden ulos ja loppunut ennen kuin huomaankaan. Ainahan baareista jotain välipalaa saa, mutta kuten sanoit, eihän se ihan sama ole kuin kunnon lounas tai illalinen. Sveitsissä muistan, että muutaman päivän todella olimme nälässä, koska pikkukaupungeissa varsinkaan ei ole samanlaista kahvila/baarikulttuuria kuin Italiassa.