Täysin erilainen joulu

Olen paennut joulua jo aika monta vuotta, ja jos olen ollut olosuhteiden pakosta Suomessa, olen tainnut olla paikalla mutta en läsnä. Joulu ei vain koskaan ole tuntunut minusta sellaiselta, kuin se naistenlehdissä ja somepostauksissa vaikuttaa olevan. Epäilemättä sellainen joulu olisi tavoiteltava ja voi olla, että sellaisesta pitäisin, mutta minä en elä täydellisten perhejoulujen elämää. Viime vuosina olen tehnyt joulujuttuja Malediiveilta, Thaimaasta. Espanjasta, Kiinasta ja Hongkongista. Mutta sitten tuli korona ja reissumuija oli pakotettu jäämään kotiin.

”Sä oletkin ehtinyt aika moneen paikkaan yhden joulun aikana.” Tämä Instagramissa saamani viesti kuvaa jouluani aika hyvin. Siihen mahtuu myös tunteita yhtä laajalla otannalla kuin paikkoja: pettymyksiä, surua, huolta, iloa, lämpöä, rakastumista, kaipausta. Mutta tonttulakki kulki mukana, kuten se on kulkenut jouluissa maailmalla. Tässä on siis vähän erilainen ”legendaarinen joulupostaus”, jollaiseksi joku blogin lukija tonttujoulujuttujani joskus sanoi.

Jouluaattona Helsinki oli hiljainen. Luulin useiden ravintoloiden olevan auki, koska korona pitäisi ihmiset kaupungissa, mutta avoinna olivat vain satunnaiset, ja kännykkäliikenne osoitti, että kaupunki tyhjeni entiseen tapaan. Mutta minä kampasin tukkani, puin mekkoa päälle ja nautin joululounasta Kämpissä. Ei minun lounaalla yksin pitänyt olla, varaus oli kyllä kahdelle – eikä minulle tehty ohareita. Uskoisin, että ystävä olisi ollut mieluummin kanssani kuin sairaalassa.

Aattoilta oli pilvinen, mutta onneksi ei satanut. Vaikka kartan joulua, jostain syystä kuitenkin halusin mennä jouluisimpaan paikkaan sopivan ajomatkan päässä kotona. Porvoo oli yhtä hiljainen kuin Helsinki. Satunnaisia perheitä oli iltakävelyllä. Koirat oli puettu tonttulakkeihin. Tunnelma oli lämmin. Ihmiset hymyilivät vastaantulijoille. (Vai johtuiko se tonttulakistani?) Porvoon paahtimolla tarkastelin kanssakulkijoita. Baaritiskillä istui mies yksin. Joku tuli ostamaan kahvia. Yhdelle seurueelle tuli viisi fetapiirasta. Heidän suhteensa jouluruokaan vaikutti samanlaiselta kuin minun. Muutama koiraa ulkoiluttava pariskunta pysähtyi lasilliselle. Vielä yksi yksin oleva mies tuli nauttimaan kakkua. Ehkä hän kaipasi jälkiruokaa. Tuntui hassulta olla yksin, mutta vaikeaa se ei ollut.

Paluumatkalla vietin perhejoulua: kävin sanomassa isälle heippa. Siinä hautausmaan parkkipaikalla tuli itku.

Sellaista vaan, että jos satut päätymään joskus Imatralle jouluna, ei ole huono idea ottaa eväitä mukaan. Jos jouluruoka maistuu, ei ole riskiä jäädä nälkäiseksi, mutta jos tuntuu, että 50 euron joulupöytä ei ole se, mitä tahtoo, valinnat ovat hyvin vähissä. Oikeastaan niin vähissä, että ravintolaruokaa ei keskustan alueelta saa. Kuulemma yksi grilli olisi ollut auki, mutta sitä ei löytynyt. Muutama pubi oli auki. Joulupäivän ilta imatran baarielämässä oli omanlaisensa elämys sekin. Rauhallisessa Pub Vahdissa käytiin yhdellä tai nuoremmat vähän useammalla. Viereisessä Osmo’s Cosmoksessa olut virtasi vuolaammin, karaokehuoneessa syntyi uusia tulkintoja ja silminnähden myös pareja ainakin jouluillaksi.

Imatran valtionhotelli on arkkitehtuuriltaan niin ainutlaatuinen suomalaisessa maisemassa. Sisälläkin on linnatunnelmaa, ja ulkoa ei Disney-linnasta erottaisi. Koskinäkymästä ei tällä kertaa ollut iloa: koski ei kuohunut vaan näkyvillä oli vain uoma. Mutta helppo oli kuvitella, millainen olisi tunnelma kesällä istua omalla parvekkeella aamukahvilla ja kuunnella kosken pauhua.

Joulun viimeinen kohde oli vielä muutama sata kilometriä pohjoisempana. Imatralla oli maa valkoinen, ja ajellessa jännitti, olisiko pohjoisempana yhtään enempää lunta. Varsinainen talvifiilis tuli vasta navigaattorin valitsemalla ei takuulla suorimmalla reitillä. Etelä-Suomen päättymätön marraskuu vaihtui talven ihmemaahan tuon mutkatien varrella. Perillä tonttukin riisui lakkinsa ja joi skumppaa kuun loisteessa Koli Relax Span paljussa.