Jo Portossa tajusin, että tätä matkaa ei olisi pitänyt tehdä yksin. Olen halunnut alkaa olla reipastelija, joka menee yksin, pärjää yksin, haluaa olla yksin. Paikka kuin paikka, minä kyllä löydän tapani nauttia siitä yksin. Viikko Venetsiassa, maailman romanttisimmaksi sanotussa, oli helppo. Romantiikkahan on mielentila. Ei se ole kiinni ympäristöstä. Mutta pohjoinen Portugali ei ollut soolomatkailijaa varten. Yllätyin, että jätin jopa tekemättä asioita siksi, että ne eivät tuntuneet hyvältä yksin. Liian usein koin, että rinnalta puuttuu puolikas.
Porto oli täynnä pussailijoita, ravintoloiden terasseilla käsistä pitelijöitä ja silmiin tuijottelijoita. En tajunnut sen olevan rakkauden kaupunki, mutta kuten paikallisetkin sanoivat, se on sitä paljon suuremmissa määrin kuin vaikkapa Pariisi. En voisi olla enempää samaa mieltä. Ja yksin olevalle kaupunki ei ollut helppo.
En ole tähän mennessä ajatellut, että jättäisin mitään tekemättä siksi, että olen yksin. Mutta tällä matkalla jätin. Olisin halunnut jokiristeilylle Dourolle. Tiedän, ne ovat todellisia turreristeilyjä, mutta olisin silti halunnut. Mutta pelkäsin, että kaupungin fiilis on tarttunut kaikkiin. En vain pystynyt menemään, vaikka mieleni teki. Aurinkoisella säällä kuuden sillan risteily olisi epäilemättä ollut ihana.
Douron rantamilla on useita viinitaloja, mutta jotenkin nekin olivat minulle liikaa. Niin paljon kuin nautin viininmaistelusta Baskimaassa, jotenkin en vain kyennyt Portossa. Paikallinen portviini olisi jäänyt kokonaan maistamatta, jollei asunnossani olisi ollut karahvia. Olen siis maistanut ja todennut sen liian makeaksi ja täyteläiseksi, liian punaviiniksi. Onneksi oli edes se. Olisi ollut aika synti lähteä Portosta ilman siemaustakaan portviiniä.
Kun kysyin, missä on kaupungin kaunein auringonlasku, sanottiin sen olevan Atlantin rannalla. Auringonlasku rannalla, romantiikka, käsi kädessä viiniä. You know. Mutta olin reipas. Menin yksin. Otin bussin numero 500 asuntoni edestä. Sain paikan kaksikerroksisen bussin yläkerrasta etupenkistä. Olin taas viime tipassa. Lenkkimaisemani alkoivat jo vaihtaa väriä, mutta ehdin ajoissa. Auringonlasku oli juuri niin kaunis kuin ajattelin. Aallot löivät rantaan hurjalla voimalla. Aurinko laski Atlanttiin tulipallona. Siinä minä sitten virittelin jalustaa, että sain kuvia itsestäni. Aika säälittävää. Ja tuli kyllä superhuonoja kuvia. Kyllä minä mietin, että kunpa olisi mukana Hän, joka nimenomaan haluaisi ottaa kuvan minusta. Ajattelisi, että minun ihana naiseni juuri tässä.
Douron laaksossa ajellessani nautin maisemista. Vapauden tunne oli oikeastaan aika ihana. Ehkä minussa elää pieni mies, mutta tykkään hyvistä autoista. Matkoilla en todellakaan halua maksaa autoilusta kuin sen, millä vähimmällä pääsen, mutta nyt olin tyytyväinen, että maksoin ylimääräistä. Minä ja pieni Mersuni olimme oikeastaan aika hyvä paketti. En kaivannut mitään muuta. En ketään sanomaan, että ei ihan jokaiselle levikkeelle ole pakko pysähtyä ottamaan kuvia. Ei sillä että kukaan olisi niin koskaan sanonut. Enemminkin niin, etten kehtaa pyytää pysähtymään niin usein, kuin haluaisin.
Mutta kun tulin hotelliini, koin olevani kovin yksin. Maisema oli liian kaunis. Sen olisin halunnut jakaa rakkaan ihmisen kanssa. Koska olin (taas) syönyt huonosti ja siinä majapaikan terassilla söin natoja, paikallisia portugalilaisia pieniä leivoksia, mietin, kuinka kiva olisi vaikka natansyöntikilpailu samanhenkisen tyypin kanssa. Ehkä tämä on minun kieroutunutta huumorintajuani. En ole syönyt kilpaa mitään sen jälkeen, kun veli haastoi kisaan, montako lettua mahtuu kerralla suuhun. Hävisin, olinhan monta vuotta nuorempikin. Tai hotellin olohuone takkatulineen. Tai kirkas tähtitaivas, kun kävelin ravintolaan ja sieltä takaisin. Nämä ovat minun romantiikkaani enemmän kuin sydämenmuotoiset ilmapallot tai jousikvartetot, vaikka kyllä minä niillekin lämpeäisin.
Braga oli samanlainen rakastavaisten kaupunki kuin Porto. Vaikka Bom Jesus on kirkko, sen ympäristö on juuri niitä, missä pitäisi kulkea käsi kädessä, soudella minikokoisella järvellä, istua pussailemassa huvimajoissa. Nautin Bragasta päivällä. Vanhan kaupungin talot ovat yhtä kauniita kuin talot Portossa. Siinä on samaa rappioromantiikan fiilistä. Mutta illalla sekin on rakastavaisten kaupunki.
22 comments
Symppaan. Lähdin marraskuussa kolmeksi viikoksi Thaimaahan ja joka päivä ja ilta mulla oli samat olotilat. Kun ei voinut puhua kenellekään mitään ns hauskaa tai suunnitella paljon mitään. Lisäksi mulle tuli yllätyksenä se, ettei siellä pärjää englannilla. Jos menet kysymään jotain, saat yleensä hymyn ja nyökyttelyn ja jesjes. Eivät ymmärtäneet mitään mutta antoivat ymmärtää ymmärtäneensä! En tiennyt tätä.
Lähes kaikki kiukutti koko ajan. Eka kerta kun aloin jo odottaa lähtölentoa.
Olen matkustellut aiemmin paljon yksinkin ja kavereiden ja lasteni kanssa.
Nyt tunsin itseni säälittäväksi koko ajan mm siksi että yksinäinen nainen on paha juttu, siihen ei osata suhtautua. Pitäisi olla jonkinlainen mies, naiselle ei oikein haluta puhua/vastata. Kesti pari päivää että sain rähjättyä itselleni hotellin wifin. Olin ollut yhteydessä spostitse paikkaan ja sain selkeän englanninkielisen vastauksen, jonka perusteella luulin, että paikalla puhutaan englantia.
Mutta se yksinäisyys siellä … Aurinkoa oli ja jonkin verran puhuin ulkomaisten hotellivieraiden kanssa, mutta en voinut aikaan tunkeutua porukoihin. Ei ollut ketään jonka kanssa jakaa mitään. Olisin halunnut vaikka illalla rantakävelylle, mutta yksin ei tule lähdettyä. Pelkään kaatumista.
Aina aikaisin illasta hotellihuoneeseen. Vierailin kolmessa kohteessa. Väistelemässä kiinalaisia, joiden röyhkeys on pöyristyttävää.
Minulle sattui vielä viimeksi hotelli, jonka omistaja oli päättänyt ottaa minusta vastuun. Kyseli koko ajan mihin menen. En pidä sellaisesta. Olen ihan täydellinen ihminen. Kaiken huippu oli se, että lähtiessäni Night marketille pyysin häntä tilaamaan taksin, jolloin hän päätti että en tarvitse taksia, vaan voin kävellä! Lopulta jouduin kysymään tiukasti tilaako vai ei. Hänen mielestään olisin voinut aivan hyvin lähteä hortoilemaan epätasaisella kaduilla ja kujilla huonossa valaistuksessa kiinalaisten keskellä. Lähtöpäivänä tiesi lentoni käyttöajan. Olin sanonut että tulen ajoissa ilmoittamaan milloin hän voi tilata taksin. 3,5 tuntia ennen koneen lähtöä taksi odotti, koska hän oli sen jo tilannut. Hotellista matkaa kentälle 9 km.
Epäonnistunut reissu kaikin puolin. Yksinäisyys ja se, että tulin väärinymmärretyksi ihan järjestään. Ainoa mukava juttu oli eräs ranskalainen raflanpitäjä, jonka kanssa pystyi jopa puhumaan ennenkuin taas lähdin omaan yksinäisyyteen. Olin loman tarpeessa ja kuvittelin saavani sieltä voimaa. Toisin kävi.
Kuulin sitten myöhemmin että turistikohteisiin tulee nykyisin halvalla kouluttamattomia ihmisiä pohjois-Thaimaasta. Heillä ei ole kielitaitoa eikä käsitystä siitä, kuinka länkkärit toimivat. Kova kiire oli kaikilla pool-boyilla rynnätä hotellin wifiin joka käänteessä. Ei oikein ehditty edes palvella asiakkaita … Oltiin suoraan sanoen törkeitä taas jälleen kerran naisasiakkaalle.
Minulle Aasia on ollut helppo yksin. Viime kesänä olin muutaman kuukauden ja enimmäkseen yksin. Mutta joskus aiemmin Thaimaassa olen huomannut tuon saman: yksin matkustavaan naiseen ei oikein osattu suhtautua. Osallistuin veneretkelle. Henkilökunta jutteli kaikille muille, siis niille, joilla oli seuraa omasta takaa. Ja kun porukka jaettiin kanootteihin, joissa oli paikallinen kaveri melomassa, annettiin minulle kaveriksi se kaikkein hiljaisin, joka ei puhunut mitään. Se oli hämmentävää, kun oletinhan minä, että turistialueilla olisi jo totuttu yksin kulkeviin naisiin. Tuleehan niitä voi miksi olen näin yksin -tunteita aina välillä, mutta tällaista totaalista fiilistä ei ole tullut aikaisemmin. Uskon sen osittain johtuvan paikasta, mutta enemmän omasta tunne-elämästä ja fiiliksistä pään sisällä.
Harmi, että Porto oli sinulle se kaupunki, jota et olisi halunnut kokea yksin. Matkustan myös yksin ja minulle tuli sama fiilis, kun saavuin iltavalaistuun Nizzaan. Portossa minulla oli tosi mukavaa, osallistuin mm. retkelle, jolla vierailimme pikkukylissä ja viinitilalla ja myös veneilimme Douro-joella. Onhan se selvää, että välillä yksin reissaaminen pännii, kuten välillä matkaseurakin. Tärkeitä ja rehellisiä havaintoja kuitenkin teit. Ehkä joskus uudestaan kokemaan Porto sen erityisen ihmisen kanssa!
Matkustan paljon yksin. Siksi tämä kokemus oli jotenkin kovin yllättävä. Joulun ja uuden vuoden tienoilla Baskimaassa ei tuntunut ollenkaan samalta, vaikka kuinka oli joulu, josta ajatellaan, että silloin ainakin pitäisi olla seurassa. Luulen, että menen Portoon seuraavankin kerran yksin. Pitäähän tällaiset tunteet selättää. Silti juuri nyt tuntuu varsin hyvältä ajatukselta, että seuraavalle reissulle tulee oma Reissukaveri mukaan.
Hieno kohde, no itseasiassa viime kesänä tuntui vähän siltä että Riminin seudut olisi lapsiperheiden kohde, tai siis niillä joilla ei ollut lapsia oli useita koiria tai sitten molempia. Pitää vaan olla välittämättä, kun oikeasti mitään kohdetta ei ole suunnattu vain tietyille kävijöille vaikka siltä voi joskus tuntua. Majoituin tässä vähän aikaa sitten hotelli/hostelli yhdistelmään, ehkä jos haluaisi matkoilla ystäviä pitäisikin majoittua niihin, mutta pidän enemmän muista majoituksista
Ei tietenkään mikään kohde ole vain jollekin ryhmälle. En minä sitä yrittänytkään sanoa. Halusin vain purkaa tunteita siitä, miten yksin reissussa viihtyvälle voi joskus käydä niin, että jokin kohde kertakaikkiaan vain tuntuu jollain tavalla hankalalta. Koska välitän yksin matkustamisen ilosanomaa, haluan myös kertoa sen toisen puolen. Mutta kuten Lea sanoo tuossa ylempänä, joskus tympii matkaseurakin. 🙂
Tunnistan tunteen vuosien saatosta <3 Nyt olen pari vuotta reissannut sulhon kanssa, mutta ei sitä koskaan tiedä, miten elämä vie. Niin, halusin vain sanoa, että tiedän, miltä sinusta tuntuu.
Nämä olivat uusia tunteita. En muista samanlaisten kanssa kamppailleeni aikaisemmin. Toisaalta on hyvä tuntea kaikenlaista, koska se opettaa paljon minusta itsestäni. Minua ei siis elämä ole vienyt tilanteeseen, että pitäisi matkustaa yksin, mutta joskus vain on mukavakin mennä eri teitä ja toisinaan taas yhdessä.
Kiva kun jaat muitakin kuin ”olipa ihana matka” fiiliksiä. Reissukaveri on yleensä varsinaisilla lomamatkoilla mukana, mutta sen verran olen tehnyt hiukan pidennettyjä työreissuja ym. että tiedän, mistä puhut. Pariisi on sen verran iso, kiireinen ja niin täynnä kaikkea nähtävää, ettei siellä romantiikan kaipuu heti iske. Siellä olen aina viihtynyt tosi hyvin yksin. Voisin kyllä ajatella, että joku pienempi paikka, jonne mennään viettämään romanttista viikonloppua tai joku selkeä lomakohde, jossa kaikki ovat perheen kanssa voisi tuntua yksin vähän surumieliseltä.
Olen ollut pari vuotta sitten joulun yksin Malediiveilla. Mennessä kyllä mietin, että eihän tässä ole mitään järkeä. Mutta kokemus oli pelkästään hyvä. Keskityin omiin juttuihini enkä oikeastaan ajatellut koko joulua. eihän se ylipäätään ole minulle tärkeä. Jotenkin kuitenkin ajattelin, että ei sen jälkeen mikään paikka voi tuntua hankalalta yksin. Erehdyin.
Vaikka oon matkustanut tosi paljon yksin, en ole vielä onneksi omakohtaisesti kokenut tän kaltaista tunnetta. Erilaisia yksinäisyyden tunteita tietysti kyllä eri syistä, mutta en sellaista jonka laukaisisi jonkun tietyn paikan tunnelma. Mielenkiintoista, sait minut ajattelemaan!
Kyllä tunteet varmasti enimmäkseen tulevat sisältäpäin, mutta jokin ympäristö ehkä laukaisee ne helpommin kuin toinen? Ainakaan minulla ei ole tällaisia fiiliksiä ollut muualla.
Olipa kauniisti kirjoitettu juttu. Olet niin moneen kertaan todistanut että olet reipastelija ja pärjäät, että enää ei tarvitse!
Upeita nuo kuvasikin. Aivan kaikki, mutta erityisesti ensimmäinen ja kolmas. Kuviin tulee paljon lisää syvyyttä, kun niissä on ihmisiä, ja aivan erityisiä niistä tulee, kun kuvassa on kirjoittaja. Minkälainen jalusta sinulla on reissuillasi käytössä?
Juu, kyllähän minä pärjään. Mutta sitten tulee näitä heikkoja hetkiä. 🙂
En tavallisesti julkaise näin paljon kuvia vain minusta, mutta jotenkin halusin nyt erityisesti alleviivata yksin olemista. Jos tarkoitit ensimmäistä ja kolmatta laskien niin, että kansikuva ei ole mukana, on ne otettu ilman jalustaa. Kamera oli portaalla tai sähkökaapin päällä. Viimeisen kuvan pyysin jotain miestä ottamaan. On minulla nykyään kevyt gorillapod mukana, milloin olen yksin reisusssa. Kunnon jalustakin oli mukana, mutta sille on loppujen lopuksi tosi vähän ollut käyttöä. Painaakin ihan liikaa, vaikka uskoin ostavani kevyen. 🙂
Joskus tämä tunne yllättää minutkin matkalla. Ehkä helpoiten jossain pienessä, romanttisessa rantapaikassa, joka on tehty kutuloman paikaksi. Portossa olin vuosi sitten työmatkalla, ja siihen kuului jokiristeily, portviinin maistajaiset ym turrejutut. Ei niin kauhean ihmeellisiä loppujen lopuksi. Enemmän tykkäsin, kun sain yksin ihmetellä kaupunkia, sen kujia ja jokirantaa. Kaakelit ja Lellon kirjakirjakauppa jäi mieleen.
No hyvä, etten menettänyt kovin paljon, kun en yksikseni lähtenyt osallistumaan. Oikeastaan usein vain päämäärätön harhailu on kaupunkilomalla parasta.
Voi että, tämä sai minut haluamaan Portoon käsi kädessä rakkaani kanssa. Ihastelemaan auringonlaskuja ja siemailemaan portviiniä. Harmi ettei sulla ollut mahdollisuutta siihen, mutta tiedätpähän ainakin nyt, mihin menisit hakemaan romantiikkaa 🙂
No kiva, että tämän jutun pystyi kääntämään myös noin päin, että kyyhkyläiset mars Portoon. 😀
Mie olin jotenkin ajatellut, että Porto olisi just hyvä kohde solomatkalle. Olen kerran käynyt siellä nelisen vuotta sitten ja silloin ei pistänyt kuhertelijat silmään – ehkä en vain tajunnut ajatella itse. :’D Hauskasti kuvailit tuon sun auringonlasku hetken, voisin kuvitella löytäväni itseni samanlaisista fiiliksistä.
Uskon vahvasti, että kaikki tällaiset fiilikset eivät ole niinkään paikkariippuvaisia vaan kumpuavat loppujen lopuksi ihmisestä sisältä. Toisaalta oli kuulemma ensimmäisiä selvästi lämpimämpiä päiviä sateiden jälkeen, joten ehkä kaikki rakastavaiset sittenkin juuri nyt kömpivät koloistaan julkisille paikoille. 🙂
MInäkin haluaisin jonkun jonka kanssa katsella auringonlaskua, juoda viiniä tai tehdä ihan mitä vaan, mitä matkalla voi tehdä. Jonkun, jonka kanssa voisi matkustaa. Tykkään matkustaa yksin, mutta silti olisihan se kiva, että se yksin matkustaminen olisi enemmänkin valinta kuin pakko. Pitää vaan jaksaa uskoa, että jossain tuolla maailmalla on jokaiselle oma matkakaveri, sellainen enemmän kuin vain kaveri.
Minulla on kyllä oma reissukaveri, jota aviomieheksikin sanotaan, eli yksin matkustaminen on nimenomaan valinta. Silti on mahdollista kokea kaikenlaisia tunteita, kun on yksin reissussa.