Tarokoon piti päästä vielä toinenkin kerta

Taroko-päivä oli tänäänkin. Sateessa lähdimme ja jokseenkin koko päivän sateessa ulkoilimme. Emme tulleet kansallispuistoon edes väärinä päivinä, noin niin kuin sateiden kannalta: sääkartat ovat pisaroiden (ja salamoiden) peitossa koko maassa sen ajan, jonka olemme Taiwanissa. 

Kartturilla oli huono päivä. Pyrkimys oli päästä Lianhua Pond trailin alkuun. Ei muuten ihan suorinta reittiä. Tai siis kyllähän me ohi ajoimme, ihan reippaasti. Lähimmän vuoren korkeus näytti olevan 750 metriä. Kun olimme kilometrissä (liikennemerkit kertovat täällä kaikenlaista), ei usko vielä loppunut, mutta 1500 metrin kohdalla sanoin, että taitaa olla parasta kääntyä takaisin. Maisemat olivat kyllä komeat, pilvet roikkuivat reilusti vuorenhuippujen alapuolella, eli periaatteessa ajelu oli ihan kannattavaa. Sitä paitsi sade taukosi, kun lopulta löysimme paikan. 

Linhua trail oli merkitty hiking type -reitiksi. Alkuun eroa eiliseen ei juuri ollut. Ehkä maassa enemmän lehtiä ja pari roskaa, ei ihan niin siistiä, mutta muuten tuntui ihan sunnuntaikävelyltä. Reitin alussa olivat myös riippusillat, joiden suoranaiseksi faniksi olen tullut. Samaan aikaan ensimmäistä riippusiltaa lähestyi perhe varvastossuissa, joten aloin ihmetellä, mitä hiking täällä tarkoittaa.

Tyypit kääntyivät ilmeisesti takaisin otettuaan pakolliset valokuvansa. (Taiwanilaiset ottavat kuvia itsestään ja toisistaan, selfieitä ja meitsieitä joka paikassa ja koko ajan.) Ymmärrän, miksi kääntyivät: ehkä vajaan kilometrin kävelyn jälkeen alkoivat portaat. En tiedä totuutta, jatkuiko niitä koko 3,589 kilometrin mittaisen reitin päätepisteeseen asti, koska siinä vaiheessa, kun reiteni alkoivat täristä, ehdotin käännöstä takaisin. Mies halusi jatkaa. Vähän matkaa jatkoimme, mutta kun ei mitään muutosta ollut näkyvillä, kosteusprosentti oli älytön, aurinkolasit huurussa (onneksi en tarvitse silmälaseja), vaatteet jokseenkin läpimärät hiestä, sanoin minulle riittävän. Tietenkin häpeän epäurheilullisuuttani ja nössöyttäni, mutta järjettömyyden raja tuli vastaan. Vieläkään en tiedä, menetinkö jotain, mitä pitäisi katua. Paluumatkalla alkoi myös sade.

Koska olimme kuvitelleet olevamme suunnilleen koko päivän kiipeämässä niitä portaita, piti keksiä hätävarasuunnitelma. Se oli helppo: yritetään kahden kilometrin Lüshui Trailia, olisihan senkin varrella riippusilta. Hiking typea olisi sekin. Ei muuten ollut. Metsäkävelyksi olisin sanonut sitä. Kartan mukaan matkaan suuntaansa menisi tunti. Siinä ajassa tulimme takaisinkin, ja riippusilta oli säälittävä. Mutta metsässä oli mukava kulkea, parhaimmillaan maisemakin oli kaunis. Niinpä. Itsekin yllätyin. Olin metsässä ja pidin siitä.

Muutaman kerran olimme ajaneet jo ohi Changchunin temppelistä. Jos itse temppelin haluaisi nähdä, saisi varautua pitkähköön portaiden nousuun. Kiitos ei. Shrine vesiputouksineen oli riittävä meille ja bussilasteittain paikalle tulleille taiwanilaisille. Jonossa vaelsimme muutaman sadan metrin matkan. Aika ajoin liike loppui, koska piti poseerata omalle tai kaverin kameralle. Suomalainen selfie-meininki on muuten ihan amatööriä näihin verrattuna.

Tarokon kansallispuisto on hieno paikka. Voisin palata. Jos tulemme, pitää jostain hankkia lupa vanhalle reitille, jolle ilman lupaa ei ole asiaa. Yksi riippusilta vaati lupaa, ja sekä eilen että tänään näimme ainakin yhdet reitit, jotka olisivat tarvinneet luvan. Ilmeisesti luvat eivät maksa, kuten ei mikään ulkoilu Tarokossa, mutta tiettyjen reittien kävijämääriä halutaan hillitä. 

Tarokossa liikkuu kaikenlaista porukkaa. Olimme varusteinemme poikkeuksellisen urheilullisia suurimpaan osaan muita verrattuna. Katkaravustajan muija veteli surullisesti samoissa kamoissa kuin eilen, minkä ehkä joku tarkkasilmäinen huomasikin. Olen muuten taas niin väärillä vermeillä liikkeellä, ettei mitään rajaa. Kuuma on vielä illallakin, mutta mekot jäävät pitämättä, koska moskiittojen määrä on riittävä. Sääret ovat puremaa toisensa vieressä. Ainoat pitkälahkeiset ei-ulkoiluhousuni ovat valkoiset, mikä sääolot huomioiden tarkoittaa, että pitämättä jäävät. Sitten oli käynyt vielä niin, että hätäpäissäni ennen reissuun lähtöä kotona suorittamani housujen lyhennys oli jäänyt puolitiehen, tai oikeastaan viiteen lahkeeseen kuudesta. Yhdessä oli vielä nuppineulat muttei saumaa. Ei näin, Annika, ei näin. Hotellimme maailman ystävällisin respamies kuitenkin osasi neuvoa suunnilleen, missä voisi olla lauantai-iltana avoinna oleva ompelimo. Kyselemällä löysimme perille, ja lahjekin on nyt ommeltu hintaan 1,25 euroa. Milloin kuljen uikkari nurinpäin kylpylässä haarapala kansalle vilkkuen, milloin jätän lahkeen nuppineulojen varaan. Alan olla nolojen tilanteiden nainen.