Syyspäivä Venetsiassa. Miten rakastankaan tätä kaupunkia!

George Clooneyn ja Amal Alamuddin romanttisten, median ja suuren yleisön (lue: naisten) rakastamien häiden innoittamana turistit kuulemma vaeltavat nyt Venetsiaan. Tokihan ovat vaeltaneet tähänkin asti, mutta hääturismi on tuonut vielä lisänsä. Minun rakkauteni ei ole nopeaa ihastumista muutamaan valokuvaan vaan yli yhdeksän vuotta kestänyt suhde, jonka ylläpitäminen vaatii tapaamista silloin tällöin, jotta roihu pysyy yllä.

Hyppäsin aamulla Bolognasta junaan. Bolognan ja Venetsian välillä kulkee lukuisia junia päivässä, ja 170 kilometrin matka taittuu lyhimmillään alle 1,5 tunnissa le Freccellä,  Italian ylpeydellä, nopealla ja modernilla junalla. Halvimmillaan pari tuntia matkassa viipyvällä junalla lippu on kakkosluokassa reilun 11 euroa suuntaansa, kun se le Freccellä on 30 euroa. Ensi kertaa halusin kuitenkin, hinnasta huolimatta, kokeilla, onko junissa selvää eroa. Enpä ainakaan tämän yhden kerran perusteella sanoisi niin paljon olevan, että näin lyhyellä matkalla siirtyisin luotijuniin. Ja myöhässä ovat le Freccetkin. Kymmenisen minuuttia tällä kertaa. Trenitalia ei petä (eli lähde ajoissa).

Bolognassa paistoi lähtiessäni aurinko, mutta jo kymmenen minuutin matkan jälkeen ikkunasta ei näkynyt muuta kuin radan vartta lähimmät puut ja asemarakennukset. Kaikki muu oli sumun peitossa. Onneksi en päättänyt mennä Ferraraan, joka oli yksi vaihtoehtoni päiväretkelle. Kun juna ohitti kaupungin, sitä ei oikeastaan ollut. Oli vain harmaata kaikkialla.

Sumu hälveni, aurinko ja sininen taivas palasivat, kun juna lähestyi Padovaa, ja Venetsiassa sää oli ehkä paras mahdollinen marraskuun lopun päiväksi: taivas oli lähes selkeä ja aurinko lämmitti vielä.

Turistit löytävät kaupunkiin ympäri vuoden, mutta enää siellä ei ollut kesän tungosta. Kaikkialla pääsi liikkumaan ryysimättä, ja paikkoihin, joihin kesällä jonotetaan tunteja, pääsi suoraan sisälle. Ilmeisesti syksyn ensimmäiset tulvatkin ovat jo kaupunkiin nousseet, sillä korotettuja jalkakäytäviä oli pinoina ympäri kaupunkia ja Markuksen kirkkoon mentiin niitä pitkin, vaikka vettä ei enää aukiolla ollut.  

Venetsia on jännä paikka. Turistimassat parveilevat aina tietyissä paikoissa, mutta vähänkään loitommalla niistä saa kulkea rauhassa, paikoin ihan yksin tai paikallisen signoran kanssa, joka lähtee ostoksille. Jos minun pitäisi paikantaa näitä hiljaisia kujia kartalta, en osaisi. Toisaalta en osaa koko kaupungissa suunnistaa kartalla. Kuljen vain. Kylteistä huomaan kaupunginosan vaihtuneen, ja vaikka olen käynyt Venetsiassa monta kertaa, edelleen eksyn, edelleen en tiedä, missä tietyt paikat ovat. Ne vain tulevat eteen, jos tulevat. Oikeastaan kartta näyttää aina ihan väärältä. Siksikin rakastan kaupunkia. Saan eksyä huoletta, ja pian olen taas tutussa paikassa.

Kävelin koko päivän. Vain kävelin ympäriinsä rakastamassani kaupungissa. Hetkeksi istuin San Marcolle, toki kävin lounaalla ja sain hyvää ruokaa, mikä ei Venetsiassa ole itsestäänselvyys, mutta muuten vain kävelin, kunnes tuli ilta ja pimeä. Halusin täyttää vielä yhden mielitekoni ennen Bolognaan paluuta: menin Harry’s Bariin lasilliselle Belliniä. Tuossa baarissa 1930-40-luvulla kehitetty coctail proseccosta ja persikkapureesta oli aikoinaan mm. Ernest Hemingwayn suosikki. Mieliteot ovat kamalan kalliita: pieni lasillinen 16 euroa! Karun baarin viehätys on minulle kyllä mysteeri. Valokuvaaminen on baarissa kielletty, joten pelkistetystä baarista ei minulla ole kuvaa. Ehkä sen vetovoima perustuu historiaan ja kuuluisiin vieraisiin?

Ehdottomasti Venetsiaan kuuluu myös Vaporetolla (vesibussilla) ajelu. Tällä kertaa ajelin oikeastaan pakosta, sillä en todella tiennyt suorinta tai edes kiertävää reittiä takaisin rautatieasemalle. Numero ykkösellä saa ajaa pitkin Canal Grandea, ja voisin sanoa, että melkeinpä koko rahalla, vaikka lipun hinta on noussut jo seitsemään euroon.

Venetsiaa sanotaan romanttiseksi kaupungiksi. Mietin etukäteen, miltä minusta tuntuu mennä sinne yksin. Minusta kaupunki vain on kaunis ja omaleimainen, ei erityisen romanttinen – kuten minusta kaupungit ylipäätään eivät ole, vaan romantiikka lähtee ihmisestä itsestään ja seurasta. Lähinnä satunnaisten italialasparien teatraalinen ja äänekäs suuteleminen oli vaivaannuttavaa, mutta he tekevät sitä junassa, kaupan kassajonossa, asemalla, milloin missäkin, eivät siis erityisesti vain Venetsiassa. Toisaalta ehkä minullakin oli romantiikkani – olinhan rakastamani kaupungin kanssa ihan kahden.