Selkään pissaamisesta lannistuneena pysyttelin eilen altaalla siihen asti, että mies sai ensimmäisen merisukelluspäivänsä päätökseen. Onneksi merellä ei vuorovesienkään takia voi olla määrättömän pitkään, joten puolen päivän jälkeen pääsin vapauteen. Rantakävelyä, lounas ja kuningasajatus: kokeilemaan sup-lautaa toistamiseen. Eihän täällä varsinkaan haittaa, jollei pysy pystyssä. Meri on matala ja niin lämmin, että putoaminen olisi oikeastaan nautinto. Piti vain odottaa, että meri suvaitsi tulla niin pitkälle, ettei pohjaa tarvitse kyntää tai vaihtoehtoisesti kantaa lautaa kovin pitkälle.
En lannistunut vaan päätin kesyttää laudan tänään, mutta aallokko on liian voimakas. Kevyellä tuulella eivät kite boardaajat lähde merelle, mutta kun on leijojen aika, ei taida olla minun aikani meloa. Mikä pettymys!Kyntämiseksihän se silti meni. Minulla kesti vartin saada lauta irti rantahiekasta. Juuri niin, humanisti kun ei luovuttanut ja kantanut lautaa vielä muutamaa metriä. Ei humanisti tajunnut sitäkään, että lauta oli väärin päin: kun on laudan takaosa eteenpäin, ovat pohjan evät myös aika hyvinä jarruina. Mutta kun pääsin vauhtiin, ei vauhti päätä huimannut. Itse asiassa aika pitkään taisin liikkua taaksepäin aaltojen mukana. Siksakkiahan menoni myös eteenpäin oli, kun vihdoin aloin edetä. Pari vetoa toiselta, pari toiselta puolelta, ja taas vaihto. Ympyrää ajoin Rantapirtissäkin, joten ei tässä minulle mitään uutta ollut.
Ai pysyinkö laskuissa, montako kertaa eilen putosin? Helposti! En molskahtanut kuin kerran. Ei paha tunnin lautailun aikana. Edullinen vuokrahinta myös yllätti (kuten vähäinen vedenvaraan joutuminen): vain vitosen tunti.
Illaksi olimme varanneet pöydän The Rock -ravintolasta. Näin Keniassa ollessamme paikasta kuvan, ja saman tien lähti varaussähköposti. Ei varaus tarpeen olisi ollut, mutta kuvan nähtyäni kuvittelin, että se täyttyisi ääriään myöten joka ilta.
Matka oli taksilla ehkä 20 minuuttia. Ensin päätietä, sitten pienen kylän läpi kanoja, lapsia ja loka-autoja väistellen. Koko matkan minua vähän jännitti, miten ravintolaan mennään. Se nimittäin on kallionlohkareella meressä. Pitäisikö sinne kahlata? Kuinka korkealla vesi on? Kastuvatko helmat? Jännitys oli turha: paikalla oli vene. Jalkoja kastelematta ei veneeseen kuitenkaan päässyt. Niinpä sandaalit käteen ja hienoon ravintolaan paljain jaloin. Hieno on ehkä väärä sana, mutta jos oman rantamme paikat ovat kuin vihreän kortin ravintoloita kotona, on The Rock niihin verrattuna fine diningia. (Jos Sansibarilla olisi vain Pajessa, pärjäisi koko loman ilman kenkiä. Kun kävelee rantaa pitkin ravintolaan tai vaikka pehmeähiekkaista kyöätietä kauppaan, kengät vain haukkovat hiekkaa sisäänsä. Lasia tai muuta terävää en ole ainakaan toistaiseksi nähnyt tai jalkoihin saanut. Sisäinen, olematon hippini nauttii.)
Istuessamme terassilla drinkeillä tuli pimeä. Hiljaisella rannalla pimeä todella on mustaa, kun rannalta vain harvoista rakennuksista kajasti heikkoa valoa. Ruokapöytämme oli oviaukon kohdalla, ja ulkoa näkyivät vain pimeys ja terassille jätetyt kaksi kynttilää. Tarjoilija oli hauska kaveri. Kesti hetken päästä hänen kanssaan yhteiselle huumorin tasolle, mutta kun se löytyi, meillä todella oli hauskaa. Hän esimerkiksi sanoi, ettei itse todellakaan pidä ainoasta saatavilla olevasta jälkiruoasta, mutta voi kyllä tuoda yhden ja syöttää sen meille vaikka väkisin, jos mekään emme pidä siitä. Teimme myös diilin, että jos ruokalistalla olevaa suklaamoussea ei ole saatavilla, kun tulemme seuraavan kerran, hän joutuu maksamaan minun hummerini. Skype-puhelulla voisimme toki etukäteen keskustella suklaamoussetilanteesta. Eivät jutut näin varmaan juuri miltään kuulosta, mutta oikeassa ympäristössä, parin erinomaisen viinilasillisen jälkeen oikeassa mielentilassa meillä todella oli hirveän hauskaa.
Hinnaltaan ravintola oli ehkä Suomen tasoa, pastat päälle kympin, kalat reilut parikymppiä, eli paljon kalliimpi kuin muut ravintolat, joissa olemme täällä syöneet. Viinilistalla kalleimmat olivat alle 30 euroa, jollei yhtä tarjolla ollutta sampanjaa lasketa mukaan. Hintava tai ei, ruoka oli erinomaista, aivan loistavaa – niin hyvää, että pyysimme samaa taksikuskia tulemaan hakemaan meitä tänä iltanakin. Hummeria (27 €) en taida raaskia ottaa toista kertaa. Illalla taidan kuitenkin kuola valuen sortua siihen taas.
