Sri Lanka -päiväkirjat  – Mirissa ja Weligama 

Mirissa ei ollut minulle oikea kohde. Siitä ei tullut alkuunkaan yhtä hyvä fiilis kuin Ahangamasta. Yritän selittää, mistä se johtuu. Huono kohde sekään ei missään nimessä ole. Ehkä olin liian vähän aikaa tai ehkä en ollut kohderyhmää. 

Jatkoin siis matkaa rannikkoa pitkin 18 kilometriä Ahangamasta kohti itää. Olin saanut käsityksen, että Mirissa olisi ehdottomasti käymisen arvoinen. Jo tutuksi käynyt tuk tuk -kuski pyysi matkasta reilut 9 euroa. En alkanut tinkiä. Kuskeja on Sri Lankassa paljon asiakkaiden määrään nähden, joten he mielellään antavat WhatsApp-numeronsa saadakseen kanta-asiakkaita. Jos löytää turvallisesti ajavan ja luotettavan oloisen kuskin, minusta on win win -tilanne ottaa oma luottokuski kaikille matkoille. 

Ranta on Mirissassa pidempi kuin Ahangamassa, sillä on enemmän palveluja, mutta sisäänheittäjien määrä ja jollain tapaa turistisempi meininki harmittivat. ”Hello ma’am, how are you?” -huutelua ei vain määräänsä enempää jaksa. Toisaalta Ahangamassa ravintolat ovat enimmäkseen ulkomaalaisten omistuksessa ja hinnat kalliimmat mutta meininki jotenkin rauhallisempi. On toki huomattava, että sesongin ulkopuolella lokakuussa turistien määrä kaikkineen oli pieni. Ikäjakauma oli myös minusta selvästi niin, että Mirissassa turistit olivat vanhempia. Tällä ei toki ollut mitään vaikutusta viihtymiseeni, onhan omistakin nuoruusvuosista jo kotvanen. Ostosmahdollisuuksia on myös paljon vähemmän. Kaupat eivät ole rannan kohdalla ja ovat aika erilaisia. Ihastuin niin Ahangaman liikkeisiin ja toivoin voivani tehdä Mirissassakin löytöjä. Ahangamassa tuli myös tunne, että halusin liikkua ja nähdä, kävellä paikallisten asuinalueilla ja tutkia paikkaa, mutta Mirissa ei herätä samoja tunteita. 

Lue lisää: Sri Lanka -päiväkirjat – Ahangama ympäristöineen 

Onneksi olin varannut ihanan hotellin. Se oli vähän kallis, mutta rakastin sitä. Saltasia Boutique Beach Villassa on vain neljä huonetta, mikä oikeasti tekee sen rauhalliseksi. Palvelu oli erinomaista. Hommasivat esimerkiksi minulle gluteenitonta leipää. Saltasia on ehkä 200 metriä päätieltä, eli edes liikenteen melu ei kuulu. Sisälle kuuluu vain aaltojen pauhu ja satunnainen kulkukoira. Pettymyksekseni hotellin kohdalla ei ole hiekkarantaa vaan ainoastaan kivikkoa. Toisaalta meri oli sen verran raju, että suojaisia uimapaikkoja oli koko pitkällä rannikolla aika vähän. Pienellä hotellille tulevalla kujalla alkoi aina hymyilyttää: yhden talon kanat (vai kukot?) kirmasivat usein tiellä.

Väittäisin, että ehkä ihan jokainen Mirissan kävijä käy Coconut Tree Hillillä. Se on paikkoja, joihin sometyypit pukeutuvat liehuviin helmoihinsa. Coconut Tree Hill on pieni kukkula Mirissan päärannan itäpäässä. Kirkkaalla säällä siellä olisi luultavasti upea auringonlasku. Toinen auringonlaskupaikka on Parrot Rock, mutta en keksinyt, miten sinne mennään (jollei uimalla). Ehkä merenpinta on joskus alempana ja kivi helpommin saavutettavissa? Nämä kaksi paikkaa on mainittu kaikissa Mirissa-jutuissa, joita luin. Omat kuvani ovat auringonnousun aikaan. 

Secret Beach on nimenä aina tosi epäilyttävä. Jos salainen ranta on kuitenkin merkitty karttaan, sen salaisuus taitaa olla jo mennyt. Näin on ainakin käynyt Mirissan salaiselle rannalle. Kävellen matka oli ainakin kosteassa ilmassa hikinen, onhan reitillä aika paljon nousua, mutta pääsin näkemään taas edes pienen palan paikalliselämää. Sen sijaan ranta oli pettymys: pieni paikka vierivieressä aurinkopetejä ja aika aggressiivista myyntiä. Ranta on myös kivikkoinen eli uimaan menijälle suosittelen tossuja. Matkalla Weligaman bussille kävelin vielä kalastajasataman ohi. Värikkäät veneet ovat symppiksiä, mutta satamalla ei ole oikein muuta antia. 

Mirissasta Weligamaan on viitisen kilometriä. Tuk tukilla ajaminen on halpaa, mutta bussilla vielä halvempaa, lähes ilmaista. Srilankalaiset paikallisbussit voivat olla ok mutta voivat myös olla ihan kauheita – riippuen kuskin kaasujalan painavuudesta ja rattiraivon määrästä. Tämä viiden kilometrin matka maksoi alle 15 senttiä. Sisältä bussit voivat olla kuin diskoja, joissa poppi raikaa ja valot välkkyvät. Jos saa istumapaikan eikä kuski kaahaa niin, että kuolemanpelko hiipii rintaan, bussit ovat elämys sinänsä. 

Weligama on selvästi nuorten suosiossa. Ranta on pitkä, pidempi kuin mikään Sri Lankassa näkemäni, ja sen itäpäässä on ensin pari rantaklubia ja sen jälkeen vieri vieressä toista tusinaa surffikoulua. Rantaklubit olivat kivannäköisiä. Oli uima-altaita ja ravintoloita, aurinkopetejä ja joitain kauppoja. Ne olivat myös yllättävän edullisia: jos kuluttaa ruokaan ja juomaan reilun kympin, saa oman pedin ja voi oleskella vaikka koko päivän. Weligaman itäreunassa on myös epäilemättä kaupungin trendikkäin hipsteriravintola Nomad. Siellä en tuntenut kuuluvani joukkoon, mutta sain erinomaista palvelua ja ruokaa.

Kauniilla säällä Weligama olisi ehdottomasti mainio rantakohde. Pitkä ranta, klubit, vuokrattavia aurinkotuoleja muuallakin, surffareita mutta myös rannalla tilaa kävellä. Siihen kuitenkin kannattaa varautua, että rannalla ei ole ravintoloita, kuten Ahangaman ja Mirissan rannoilla on. Mutta minusta Weligama oli sittenkin parhaimmillaan, kun lähti pois rannalta. Ei tarvinnut mennä kuin pari korttelia sisämaahan, kun huomasin olevani ainoa länskäri. Kaupunki paljastuikin ihan muuksi kuin vain rantakyläksi turisteille. Aseman seuduilla pääsi keskelle srilankalaista elämää. Siellä oli hyvä meininki. 

Matka jatkui vielä vähän itään. Siitä ensi kerralla.  Luvassa ainakin norsuja.