Overland truck -matkasta tulee kohta jo vuosi, mutta olen halunnut purkaa muistoja vähitellen. Tiesin jo reissussa ollessani, että kaiken sulattelemiseen menee aikaa ihan eri tavalla kuin kokemuksilla trooppiselta saarelta tai suurkaupungista, jotka ovat ympäristöinä tuttuja, vaikka tietenkin kaikkialla erilaisia. Ei mene montakaan päivää, etten palaisi muistoissani johonkin rekkaretken kokemuksista. Useimmiten muistot vievät Elephant Sandsiin, mutta tänään kohde on Spitzkoppe Namibin autiomaassa Namibiassa.
Matka Etoshan kansallispuistosta oli pitkä. Vaikka lähdimme liikkeelle aikaisin aamulla, kuten aina, olimme perillä vasta vähän ennen auringonlaskua. Ostimme muilta salaa pari pulloa skumppaa jäähyväismaljoiksi, koska oli kahden pariskunnan viimeinen ilta rekkaporukassa. Siitä eteenpäin jatkaisimme vain viiden hengen pikkuporukalla. Skumpat kurkkuun, pakolliset ryhmäkuvat, teltat pystyyn ja katsomaan auringonlaskua. Aivan, luit oikein: teltat. Edessä oli ensimmäinen kahdesta telttayöstä, jotka kuuluivat meillekin, vaikka olimme sänkymajoitusjoukkoa.
Odotin maagista auringonlaskua, mutta se jäi vähän valjuksi. Ilmeisesti maagisempi olisi ollut kuun nousu, jonka missasin olemalla suihkussa. Mutta olihan maisema omalla tavallaan hyvinkin eksoottinen: paljaita graniittivuoria ja erilaisia kivimuodostelmia muuten autiossa maassa.
Valon ja pimeyden vaihtelu Spitzkoppessa oli erityistä. Kun aurinko laski, oli hetken pimeää. Mistään ei näkynyt kaupunkien valosaastetta edes kajona. Kohta yllä oli kirkas tähtitaivas. Kun kuu alkoi valaista, ei ollutkaan enää pimeää, vaan näki liikkua ilman taskulamppuakin. Kun aurinko nousi, maisema vaihtoi väriä. En ole ollut Ulurulla, mutta uskoisin kokeneeni täällä vähän samanlaisen ilmiön, kun ympäristön kivet muuttivat väriään valaistuksen muuttuessa.
Spitzkoppe aiheutti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta olin innoissani tällaisesta vähän erämeiningistä (vaikka meillä olikin käytössä kontti, jossa vessa ja suihku) iltanuotioineen ja telttoineen. Taisi olla ensimmäisen kerta, kun paistoin nuotiolla vaahtokarkkeja. Oli myös ensimmäinen kerta teltassa yli 40 vuoteen. Toisaalta en kuitenkaan millään muotoa nauti epämukavuudesta, enkä voi sanoa, että pieni teltta ja liukas makuualusta, jolla halpa makuupussi liukui holtittomasti, olisivat tuottanut minulle iloa. Olin kuitenkin päättänyt ottaa kaiken vastaan valittamatta ja aika hyvin pystyinkin.
Suurin osa porukasta nukkui taivasalla nuotion ääressä. Minunkin olisi oikeastaan tehnyt mieli, mutta en olisi uskonut nukkuvani siinä senkään vertaa kuin teltassa: luonnon äänien pelkääminen, mahdollisesti kuorsaavat vieraat ihmiset, jota ei voi potkia kääntymään. Kun asemoin itseni telttaan, tiesin, ettei uni tule. Siellä minä sitten olin keskellä autiomaata, yksin teltassa (mies nukkui ulkona), ja katsoin luurit päässä iPadilta pari jaksoa And just Like that -sarjaa. Se oli yksi surrealistisimpia reissukokemuksia ikinä: siellä me olimme teltassa minä, Carrie, Miranda ja Charlotte.
Teltan ikkunoiden suojana olleita ikkunaläppiä ei saanut mitenkään kiinnitettyä, kun ne olivat kiinni-asennossa. Ei ollut tarroja, neppareita eikä muutakaan kiinnikettä. Yöllä alkoi kova tuuli. Läpät hakkasivat telttaa vasten. Paukkeeseen herättyäni luulin ensin jonkun liikkuvan ulkona. Se oli kuumottavaa. Kun tajusin tilanteen, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä rullaamaan läpät auki. Siten ne sai kiinnitettyä. Ääni oli niin kova, että nukkuminen ei olisi muuten onnistunut. Kengät piti muistaa kopistella ennen jalkaan laittamista skorpionien ja muiden eläinten takia. Kuumotti vähän lisää. Luukkujen sulkemisen jälkeen teltta oli tuulitunneli. Kylmä ilma tuli melkoisella voimalla sisään. Yritin kaivautua pussiin huonolla menestyksellä. Läppien pauke tai tuuli, sama vaikutus.
Aamulla teimme vielä opastetun kierroksen lähiympäristössä. Edellisellä kerralla buchman walk oli myötähävettävää teatteria. Kolme pieniin nahkaläpysköihin ja feikkicrockseihin pukeutunutta tyyppiä kuljetti meitä pitkin pusikoita ja haistatti erilaisia kasveja, joilla luonnonmukaisesti lääkitään ihmisiä. Koko kävelyn ajan toivoin sen vain loppuvan. Säälin ”oppaita” mutta myös itseäni. Pelkäsin vastaavan toistuvan, mutta pelko oli turha. Tämä opas ei yrittänytkään näyttää alkuasukkaalta vuosisatojen takaa vaan rehellisesti oppaalta, joka hän olikin. Aloitti kalliomaalauksista, puhui hyvää englantia ja kertoi kiinnostavia tarinoita heimonsa tavoista ja perinteistä.
Spitzkoppe jäi osaltamme ihan liian vähälle. Tekisi mieleni sanoa, että olisin mielelläni ollut toisenkin yön ja tehnyt esimerkiksi kymmenen kilometrin patikan lähivuoren ympäri. Mutta toinen yö tuulitunnelissa. Ei sittenkään. Aamulla opas kertoi myös tienoilla liikkuneesta leopardeista. Kohtaaminen leopardin kanssa patikan lomassa ei sekään yhtä hyvä idea kuin nopeasti kuultuna. Sellainen vinkki muuten vielä, että jos ominesi päädyt tänne (Spitzkoppe Rest Camp), ei kannata yöpyä ihan portin vieressä, vaikka siellä enemmän palveluja. Maisema on upeampi ja yö mustempi, jos ajaa vähän pidemmälle.
Pysähdyimme pienessä matkamuistomyymälässä lähellä leiriä. Lapset olivat selvästi tottuneet, että paikalle tulevat rekkamatkalaiset antavat heille ruokaa. Niin mekin annoimme aamiaiselta jääneitä ruokia, lähinnä voileipiä ja kananmunia. Yhden pikkuihmisen kanssa opettelimme yhdessä, miten kananmuna kuoritaan. Taas yksi aika syvälle sieluun jäänyt muisto rekkaretkeltä.
Kerroin telttayön olleen ensimmäinen kahdesta. Kun taas eräänä toisena iltana tuli aika pystyttää teltat, totesin tuulitunnelikiintiöni olevan vahvasti täynnä. Koko päivän oli tuullut kovaa, hiekka oli lentänyt kohtisuoraan silmiin ja suuhun. Toista ei koskaan tullut. Maksoin elämäni yhden kalleimmista hotelliöistä. Sillä sai laadukkaan bungalowin, kylpyammeen, paksut pyyhkeet, terassilta oryx-liveä, drinkit kattoterassilla auringonlaskuineen, buffet-illallisen tähtitaivaan alla ja myös hetken ihan kahdestaan parin viikon ryhmämatkailun jälkeen. Juuri silloin ne olivat yhdet parhaiten käytetyt 300 euroa ikinä.
Kiinnostaako overland truck -matkailu? Tässä linkissä on kaikki aiemmat osat rekkaretkestä.
2 comments
On jäänyt vähän kaivelemaan, kun joitain vuosia sitten jätimme pidemmällä Afrikkaan reissulla tämän väliin. Kyseessä on valtavan kiintoisa manner, jossa nähtävää riittää lähes loputtomasti. Kaikkialle ei vain ehdi. Seuraavalla Namibiaan kohdistuvalla reissulla ilman muuta otetaan myös tämä ohjelmaan.
Nimenomaan on tehtävä valintoja, kun kaikkea ei vain voi nähdä. Yö autiomaassa oli hieno kokemus, mutta ei rekkaretken suurimpia kohokohtia kuitenkaan. Namibiassa pelkästään on niin paljon kaikkia luontokohteita!